kalevala.txt

Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.
Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.
Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt –
uusi päivä saapuu.
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen – sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy – nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille –
tässä lepää maan autuus.
Ensin tahdon nousta Chimborazzolle
omassa maassa
ja seisoa siellä hengähtämättä
voitonseppelin.
Sitten tahdon nousta maineen vuorelle,
jota kohti maailman kultainen vainio hymyää,
ja seisoa siellä autuaana
ruusunpunaisia näkyjä nähden.
Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle,
nousemattomalle,
josta tähdet hymyävät lempeimpinä,
ja olen siunaava kaiken.
Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli –
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.
Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,
ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.
Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä
ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.
Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän,
eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.
En ole mitään muuta kuin määrätön tahto,
määrätön tahto, mutta mihin, mihin?
Kaikki on pimeää ympärilläni,
en voi nostaa oljenkortta.
Tahtoni tahtoo vain yhtä,
mutta tätä ainoaa en minä tunne.
Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva:
ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.
Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
Tähdet ovat järkähtämättömät –
sen me kaikki tiedämme –
minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta
ja kaikkien harmaiden paasien alta.
Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä?
Pieni lumme lakastuu santaan.
Ja jos sen aavistus pettää? maininki kuolee rantaan,
kun aurinko laskee.
Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta,
ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään?
Ainoa vastaus – kaksi elotonta siipeä
kuihtuneella rinnalla.
Mustasta ei tule koskaan valkoista –
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa –
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.
Eros, sinä jumalista julmin,
miksi veit minut tähän pimeään maahan?
Kun tyttölapset kasvavat,
suljetaan heidät erilleen valosta
ja heitetään pimeään holviin.
Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti,
ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?
Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut,
tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko.
Eros, sinä jumalista julmin:
minä en pakene, minä en odota,
minä vain kärsin niinkuin eläin.
Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni,
kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi.
Sisareni eivät ole vielä huomanneet,
että en enää katso heihin.
En puhu koskaan enää kenenkään kanssa.
En tiedä, kuinka usein
suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa.
Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle.
Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut,
sisareni, pidättäkää minua –
en tahdo mennä teidän luotanne pois.
Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni,
minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille.
– – –
Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas,
elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi,
elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa:
en tohdi katsoa sitä.
Kaikki eiliset toiveeni
nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet,
kaikki eiliset rukoukseni
ovat liikanaisia ja vastausta vailla.
Kaikki sanani olen peruuttanut
ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille,
jotka toivottivat minulle onnea.
Kun oikein ajattelen,
ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni,
kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla.
Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi,
minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa – –
Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi.
Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku –
minä menen hyvästeittä ja huomaamatta,
minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.
Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti.
Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään.
Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois.
Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi.
Ja raunioilla istuen
tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki.
Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,
että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle.
Minulla ei ole valinnan varaa,
totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.
Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa?
Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?
Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?
Sinun rakkautesi pimentää tähtesi –
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo –
minun käteni on kaipaus.
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan – –
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?
Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.
Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.
Minä luotan lujasti kuin kallioon.
Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.
Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.
Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi – Elämä.
Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.
Taita minut koristukseksi kuningattarelle.
Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,
niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,
kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
Ihmiset, rinnassani paisuu.
Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:
se on sota.
– – –
Sodasta olen tullut – kaaoksesta noussut –
olen elementti – raamatun vaeltava henki – apokalypsi.
Katson ympärilleni elämän yli – se on jumalaista.
Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,
kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.
Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.
Epäilijät, pilkkaajat,
älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.
Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.
Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,
ei – valepukuisia jumalia – Jumalan vakoojia.
Vanhojen aikojen laulajat – olkaa rauhassa,
suonissanne on virrannut hyvä veri –
runsain punainen soturiveri.
Laulun henki on sota.
Maailmassa ei kellään ole aikaa
paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.
Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden
neljänätoista vuotena.
Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina.
Jumalat nauravat. Elämä on heidän.
He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin.
Istuuko niissä niin ihana kuningatar,
että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.
Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat.
Jumalat nousevat tomunpainamista otsista,
kohottaen koko maailman korkeuteensa.
Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,
ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,
ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.
Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,
valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.
Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.
Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.
Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,
minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.
Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai’ut:
minulla ei ole enää sisarta.
Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa
ja syleilen sitä voimattomasti.
Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni,
ajatukseton kangas,
muistatko hänen ruusuiset jäsenensä?
Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa,
jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona.
Sada, lumi, yli sisareni jäännösten.
Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana.
Värjyen olen astuva tälle paikalle
niinkuin kauneuden rumalle haudalle.
Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä –
siipeni kantavat minut sinne –
kaunein jumala
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaava
kimmellys otsani ympärillä –
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.
Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet
vieden sen kalvaammille huulille,
minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen.
Mutta – ei.
Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin –
he kutsuvat sinua – tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja,
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.
Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki,
autuas: kun ilma paukkuu poskillasi,
autuas: kun vauhtisi kääntää sinut.
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla.
Nopeammin, ripeämmin, armottomammin,
oudoissa kohtaloissa piehtaroiden
vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi
länteen, kirkasta kajoa kohden –
mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.
Kruununi on liian raskas minulle.
Katso, minä nostan sen keveästi,
mutta minun tomuni on särkyä.
Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu.
Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun.
Nyt ei ole sähköinen hetki,
tomuni, sinä et kuule minua.
Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla
pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut?
Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet allamme arvottomana!
Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen,
miksi olet kahlittu taudin sitein?
Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava.
Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita,
katseesi oli viisas.
Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden:
kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.
Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja,
tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut.
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.
Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,
näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista
ja että rakastettuni seisoo laivassa
ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!
Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua,
hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,
terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,
siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee,
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan.
Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan,
sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi:
Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama.
Ja leppä veden luona on aina sama.
Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja?
Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.
Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuvat,
tässä on taikapiirisi,
leppien lehvistä tulee viisautesi
ja arvoitusten vastaus.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka sallii sinun seisoa temppelissään
puiden ja kivien parissa.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka on antanut suomusten pudota
silmiltäsi.
Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua,
sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi.
Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat,
me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion.
Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa.
Pakottaa, pakottaa
ihmisten meren,
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme,
tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät.
Viekö meitä tuuli?
Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä...
Inhoan ajatella – – –
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
Kun minä kuolen,
heittäydyn kielillesi huolettomasti.
Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.
Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,
ne pysähtyvät keskellä Atlanttia –
Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,
kallis lyyrani.
Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.
Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto.
Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa.
Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin,
etten usko harhaan enkä sieluun,
leikkien leikki on minulle niin vieras.
Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään.
Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen,
kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.
Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.
Katkerien narsissien maku kielelläni
toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä...
Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen
ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?
Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:
todistakaa, todistakaa,
että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.
Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia –
Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.
Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.
Minä olen vieras tässä maassa,
joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa –
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja – –
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.
Minun pienet lauluni,
kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,
vaihtoi kevät vesilinnun munaan.
Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.
Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan
ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.
Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.
Minä olen mustalainen vieraasta maasta,
pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin.
Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina.
Katson uhmaten ihmisten kasvoihin:
kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat?
Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät?
Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo,
kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka kädestäni putoaa,
on tuhatkertainen merkitys?
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin.
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten.
Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken
ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa.
Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä.
Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet
punaisen liinan alle
uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä.
Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää.
Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa,
nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä tulenkajoisessa synkässä yössä.
Leluja ovat kaikki ihmiset.
Lelu olin itse eilen.
Tänään olen se, joka avaa mysteerion.
Tahdon kaikkien tulevan luokseni,
tahdon kaikkien kuulevan,
kuinka sydämeni lyö.
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta,
kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa.
Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää miekallani hänen päänsä puhki.
Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta, minä suutelen sinua.
Et ole lepäävä,
ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat
ihmeellisten maljojen ääressä.
Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,
hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.
Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,
että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.
Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,
he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.
Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,
he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.
Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,
johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.
Suuri metsämies on kuollut.
Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.
Suudellen kylmää kiveä sanon:
tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.
Istun haudallasi ilkkuen
niinkuin iva – kauniimpi kuin olet uneksinut.
Ihmeellinen isä!
Lapsesi eivät petä sinua,
he tulevat maan yli jumal’askelin,
hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?
Niin, oikein ... täällä on minun paikkani,
tässä on isäni hoitamaton hauta.
Jumalat – vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.
Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla –
sen enkeli näkee taivaallisen Isän.
Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä
sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla, taivaallisen rauhan.
Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri
kuin kruunu joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.
Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,
ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen.
Ja Jumalan kätkee pienin kukka
ja luodut julistavat häntä,
mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan,
ei tiedä, miten lähellä hän on.
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.
Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.
Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,
että muserrun turuillenne.
Jos olen valehtelija,
haudatkoot kadotetut henget lyyrani
liejuihin, tulikiven katkuun.
Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,
kun ei yhtään elollista kulje ohi.
Jos olen valehtelija –
pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,
helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,
vesi salatkoon, mistä minä tulin,
älköön maailma koskaan kuulko taruani.
Jos olen valehtelija –
niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua
niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä:
hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle,
ilman niitä ne eivät voineet pysyä,
niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.
Minä muutan käärmeet enkeleiksi.
Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!
Hetkinen – eikä enää yksikään kähise.
Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,
vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.
Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli
hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,
suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle,
jotta ne avaavat silmänsä.
Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.
Minulle on kaikki luvallista.
Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua
kallioluolaani metsään.
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kynnenjälki.
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus...
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään.
Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä,
ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa,
suurisilmäinen satu todellisuuden edessä.
Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla
ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän.
Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä;
hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa.
Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa:
hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista.
Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan,
sillä totuus kalvaa.
Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita.
Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla.
Ne olivat kaikki talvilapsia,
mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja,
vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta.
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani,
punainen pelottomuuteni.
Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle
kurjassa maassa.
Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani,
minun kova soittoni;
minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle
julkisella tiellä.
Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi,
kasvava ylpeyteni.
Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran
ja kumartaa hyvästit.
Eroan teistä,
sillä olen teitä enemmän.
Olen hämärässä
temppelin papitar,
vihitty vartioimaan
tulevaisuuden tulta;
astun ulos luoksenne
tuoden ilon sanoman:
Jumalan valtakunta alkaa.
Ei Kristuksen
kuihtuva valta;
ei, korkeammat, kirkkaammat
ihmisolennot
astuvat alttarin ääreen
tuoden kiitollisuutensa,
ylimaallisen tuoksuvan,
juovuttavan.
Alttari on
kuin Jumalan huokaus,
peittäkää se ruusuin,
niin että näkyy vain kauneuden vuori.
Kevyesti
on hetken henki istuva sillä
juoden
hauraasta kultaisesta lasista
hetken maljan.
Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän – kuinka se elää
hiilestä ja hiekasta
terävillä kivillä.
Makaan koko päivän ja odottelen yötä,
makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa.
Tiedän, että en tule terveeksi,
ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.
Olen kuumeinen kuin suokasvi,
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.
Puutarhassani nukkuu unelias järvi.
Minä, joka rakastan maata,
en tiedä mitään vettä parempaa.
Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,
joita ei kukaan ole nähnyt,
joita en uskalla näyttää kenellekään.
Vesi on salaisuuksia täynnä.
Minä sytytän valon koko Atlantin ylle;
tuntemattomat maailmat, yölliset maat,
herätkää minun puoleeni!
Avatkaa kylmälle sarastukselle,
tässä tulee päivän armoton jumalatar,
utuharmain harsoin
ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä.
Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli.
Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön...
Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin?
Aamu nousee punaisena valtamerestä.
Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
– – –
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.
Minä katselin sisään filosofin taloon
ja ymmärsin: hän oli onnellinen.
Mutta minun satulinnani
seisovat
haurailla pylväillä, kuvaamattomina.
Oi minun satulinnani,
sortukaa, sortukaa
kultaiseksi soraksi.
Rakastan teitä liian paljon – kuolkaa.
Rakennan teidät jälleen
vavisten
surmatakseni teidät – liian ihanat.
Minun satulinnani,
te olette kerran seisovat maan päällä.
Silloin minä vien talttani ja vasarani pois,
maailma on lopussa minulle.
Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi.
Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.
Jos näen mustien kuusten keskellä
nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa,
muistan sisareni.
Seisooko hän avosilmin puiden keskellä,
sydän sykkien,
kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?
Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut?
Mitä hekuman unia sinä uneksit
väsymyksen vuoteilla?
Sankarlapsi, onnen lapsi,
me odotamme yhdessä
satujen päivää.
Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.
Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.
Nyt on syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa –
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.
Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi.
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
Repikää kaikki kunniaportit –
kunniaportit ovat liian matalia.
Tilaa oudolle kulkueellemme!
Raskas on tulevaisuus – rakentakaa siltoja
rajattomalle.
Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!
Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!
Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!
Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,
kohtalokkaat kädet – aloittakaa työnne.
Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.
Olemme repivä ja lyövä.
Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.
Nouskaa, airuet,
ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,
päivä tarvitsee kukonlauluanne.
Aavistan kuoleman varjon.
Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.
Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa,
joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.
Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,
koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.
Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,
se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:
olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,
käännän hymyten elämälle selkäni.
Tämä ikuisuuden ranta on,
ohi virran vierivän nään.
Ja kuolema soittelee pensaissa
samaa yksitoikkoista säveltään.
Miksi vaikenit, kuolema, nyt?
Olemme kaukaa saapuneet
ja sinua kuulla isoamme,
ei meille koskaan imettäjä
niin laulanut kuin sinä nyt.
Seppelen, jota ei päässäni nähty,
jalkoihisi tuon.
Sinä näytät minulle ihanan maan
ja korkeat palmut sen
ja kaipuun lainehtimassa
ohi pylväsrivien.
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme – hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,
hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,
hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.
Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen?
En tiedä enää.
Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,
hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä
hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.
Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,
hän antaa meille ylintä elämässä:
rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.
Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala,
ja teit minut aseeksesi.
Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni
ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni.
Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet,
kivikovan kyynelet.
Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja
tässä heltymättömässä runsaudessa?
Päiväni ja yöni
ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala.
Maassa en omista mitään,
en edes kukan vertaa.
Oi että olen rikkain!
Että otsalleni on kirjoitettu:
leiki kohtalon ihmeellinen leikki
pakosta.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua –
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään –
niillä on vain omat ajatuksensa.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä –
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.
Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille.
Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä,
ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä.
Missä alakuloiset ikkunat
kertovat suistuneista kohtaloista,
siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise,
pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni.
Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky,
joka ruoskii ruutua kostein siivin.
Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen,
silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan.
Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan,
joka on lävistävä – – –
Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?
Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.
Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta,
kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.
Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.
Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.
Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.
On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,
me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.
Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää
metsän takaa.
Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään,
valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen.
Joku enkeleistä lauloi ylistystä
maailmoiden kaikkien.
Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään
ylistyksen yölle, kai’un hiljaisen:
miten avartuikaan silloin maailma,
kun nukkui lapsonen.
Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.
Minä olen väkevä, oi isä aurinko!
Minä olen notkea kuin ruoko.
Kuninkaantyttäret rakastaisivat minua,
mutta minulla on pieni armas
suloinen kuin nuori kuu.
Illalla hän itki katkennutta nilkkarengastansa,
aamulla hän nauroi minun väkevyyttäni,
kun kannoin hänet korallien yli kylpyyn.
Ja siksi nyt tänä aamuna
ohjaan venheeni sinun luoksesi, aurinko,
suudellakseni kultaisia kasvojasi,
kun kohotat ne merestä,
sillä sinä kasvatit hänet,
pienen palmuni meren rannalle.
Oi aurinko, minä olen väkevyyttä ja rakkautta täysi!
Minä olen suuren meren nauru,
minä olen tuhannen hullun huilun ääni!
Heitänkö sinut kuin kultaisen kilven
armaani ihanaan majaan,
jotta hän sinusta katselisi
kasvojensa punastuvaa aamua?
Olen uneksinut ihanasti
taivaan tähtisen viitan liepeissä,
olen herännyt auringon huutoon
puutarhani kasteisissa puissa.
Mustilta vuorilta juoksee virta,
sen erämaatuoksuiset laineet
huuhtovat nauraen jäseneni.
Oi te kaikki kukkani,
oi te kaikki lapselliset hedelmät,
joiden mehu kuohuu
kuultavan kuoren alla,
miten kauniisti ojennutte
poimivaa kättäni kohden,
kuin olisi se suloinen, pieni jumala,
jota ei voi vastustaa.
Minun alaston sieluni
kohoo läpi avaruuksien
kuin sokea, huikaistunut lintu.
Tähdet keinuvat ympärilläni
kuin äärettömät kukat yötuulessa.
Ei ole muuta kuin tämä nouseminen,
virran huumaava kaipaus mereen,
väkevyys, jota ei vielä ole,
syntymätön tähti.
Autuuteni on rajaton,
autuuteni suutelee taivaan ovea,
kun suuren valkeuden ihana säde
tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi.
Avaruudet ovat polvillansa.
Auringosta aurinkoon käy huuto:
Jumala!
Aurinko, sinä olet säihkyvä ja tulinen!
Sinun säteesi kiertävät
kuin kuuma, kultainen nauru
jokaisen puun ja kukan ja linnunpesän.
Käsistäni putoo kaislamatto,
jota olen laulaen solminut,
ja suloinen raukeus painaa luomiani.
Haljennut hedelmä on pudonnut olkapäälleni,
ja ruukkuni reunalle on istahtanut
kuumuudesta läähättävä lintu.
Aurinko ei ole vielä noussut.
Puutarha tuoksuu kasteisena ja uupuneena
kuunvaloisen veden partaalla.
Sinä uit siellä.
Näen pääsi välkkyvän kalpeassa valossa,
ja valkean tupakan lemu painaa silmiäni.
Aurinko on kohta täällä.
Ja kukat vavahtelevat hiljaisessa odotuksessa.
Vesi sädehtii sinun ruumiisi ympärillä.
Huoneen hämy on täynnä hajuherneiden tuoksua.
Sydämeni taipuu puutarhaa kohden
kuin kastepisarainen kukka
varhaisessa aamussa,
kun aurinko ei vielä ole noussut.
Huohottavana, säteilevänä,
punaisena ja kylmänä
katsot sinä, aurinko, maata,
jonka yli valkohehkuisena kiisit
korkealle kohoten.
Suuren meren taakse sinä lasket,
jonka rannalla minä seison
pienenä ja yksinäisenä.
Oi sinä kuuma ja ihana,
oi sinä punainen ja kylmä,
minun sydämeni paleltuu murheesta,
kun sinä minut noin jätät!
Katso, kuinka minä värisen,
katso, kuinka käteni sinua kurkoittavat,
kun sinä viet pois säteesi ruumiiltani,
kun sinä lakkaat sieluuni paistamasta!
Oi sinä jumalallinen!
Tartu näihin kalpeisiin käsiin,
vedä minut viininpunaisen meren yli
polttavaan sydämeesi,
jotta seuraisin sinua sinne, minne menet –
suuren meren taakse!
Nyt katkesi viime köysi,
köysi hohtava rakkauden.
Olen aamun rannalla vapaa
ja autuas ihminen.
Sinut, aurinko, lautakseni
taivaan valkeaan virtaan saan.
Kuin lumotut linnut valoon
me syöksymme Jumalaan!
Sydämeni on kaupunki,
jonka asukkaat ovat jättäneet.
Poissa on elämän hengitys.
Tuuli kulkee läpi talojen,
ikkunat rämähtävät auki.
Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse,
aurinko paistaa kammottavasti esineisiin,
joita ei kukaan koske,
kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet.
Kevät, kesä, syksy, talvi menevät,
sateet ja aurinko murentavat taloja,
ruoho kasvaa porraskivillä,
linnut pesivät autioihin huoneisiin.
Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet?
Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon:
miksi tuho tulee niin hitaasti,
miksi ei nopea tulivirta
pyyhkäise kaikkea pois,
jottei mikään muistuttaisi elämästä,
joka oli?
Tuskallista on olla äiti
tässä maailmassa.
Hirvittäväksi on runneltu sinut,
kaunis elämä,
kun äidit sanovat:
parempi olisi lapsen kuolla.
Itku sodan polttamista maista,
tuska veristen pikku ruumiitten ääreltä,
romahtelevista taloista,
pakolaisten uupuneista karavaaneista
humisee yli maailman...
Juuriansa kiskoen
haavoittuneen jätin lailla
huojuu elämän puu.
Mutta kuin hauras kaisla-arkku Niilin rannalla,
orja-äidin sitkeiden käsien solmima,
keinuu maailman äidinsydän
lasta kätkien
kaikilla rannoilla
toivoen, vaanien:
Kenties tulevat,
pelastavat,
väkevät, puhtaat, pelottomat –!
Tie tulee tuntemattomasta,
tie katoaa kaukaisuuteen.
Puitten ylitse kulkee aika.
Aurinko syttyy ja sammuu.
Tiellä on kimmeltävät läikät,
tiellä värisevät lehtien varjot.
Matkamies tulee tuntemattomasta,
näkee kimmeltävän läikän, kaksi,
näkee erään varjon – –
ja matka jatkuu.
Kevät nukkuu aavistavana
pimeässä metsässä.
Kulje äänettömin askelin,
älä puhu kuumia sanoja
näiden puiden keskellä,
jotka odottavat väristen!
Käteni on kädessäsi
kuin silmu pimeässä mullassa.
Aurinkoni, älä nouse vielä,
älä kumarru herättäen ylitseni!
Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
nukkuvan kevään äärellä
keskellä syntymättömän elämän
jumalallista suloa.
Olin unohtanut valkeuden
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
solui sieluuni kuin juoma.
Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukean,
jolle talviauringon kalpealla säteellä
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita
ja lumitähden muotoisia.
Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
ja Lapin aurinko miltei sammunut.
Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
kun suuren tuskan jälkeen
lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
aamukuutamossa.
Äitini hymyili ja itki,
ja minä vaistosin vain
hänen lämpimien rintojensa tuoksun
ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
ja niin valui pieneen ruumiiseeni
surullista ja kaunista elämää
valkoisena, voimallisena maitona.
Eikä minussa ollut pelkoa
tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,
joka yhä uudestaan antaa ravinnon
myriaadeille yksilöille.
En myös tuntenut sääliä
nuorta äitiäni kohtaan,
joka verellänsä oli ruokkinut
ja yhä ruokki minua.
Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
niinkuin kaikella versovalla elämällä on.
Olet armollinen
ja tarjoat almua – minulle!
Vilkutat katkeraa leipää,
joka huonosti ravitsee,
ja luulet, että sen tähden
kumartaisin sinua,
oi Homehtunut Valtias
kultavuoren laella!
Kuka voi peloittaa minua!
Olen kahleeton kuin nymfi.
Kuolema on häveten paennut,
maassa ei ole ketään voittajaani.
Sinä hätkähdät ivanauruani.
Se soi kaikissa puutarhoissa,
jotka puhkeavat luojankäsieni alta,
kun tähdet varisevat
aamujen noustessa.
Sinä sanot, ettei tähti
vastaa leivän hintaa,
kuitenkin minä elän!
Sinä taas olet vuorellasi
kuollut kultatomuun
kauan, kauan sitten.
Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!
Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terätehdet
jalkaimme alle.
Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.
Aurinko putosi suuren leipäpuun taa
kuin kannastaan irtaantunut, pyöreä ja punainen hedelmä.
Metsästä kaukaa kuului ibiksen kaamea vaikerrus,
mutta tamarindien alla kylässä
kumisi häränvuotainen rumpu!
Ruskea nainen
kulki polkua helähtävin nilkkarenkain
kaulassa merenpihkaketjut.
Polun varrella varjossa
näki musta mies
naisen kulkevan kuin suuren kissan
ja tunsi hänen nuoren ruumiinsa myskinlemun
ja olkapäittensä himmeän kiillon.
Kukaan ei kuullut naisen huutoa,
kun väkevät käsivarret kantoivat hänet pois!
Kuu oli liukunut esiin
ja valaisi miehen kiihkeät kasvot.
Nainen hymyili huohottaen
paljaan rinnan uuvuttamana,
kun näkyi palmunlehväinen maja,
jonka ympärillä tuntui
maahanvarisseiden, liian kypsien banaanien tuoksu,
miehen jalkojen alla rusentuvien.
Kaukaisuus huumaa.
Ajatus on lintu, jota kutsuu
meren toinen ranta.
Tahdon kulkea tähtipolkua
vierivien maailmoiden ohi,
nousta pilviportaita,
löytää huipun, lainata auringot silmikseni,
nähdä, kuulla, tietää,
mikä on alku ja elämä,
kärsimys, kuolema, autuus.
Kiiltomadon loiste
valaisee pienen piirin,
ihmisajatuksen matka
on vain vaaksa pimeään.
Voiko lapsen käsin siirtää
aurinkoa pimentävän vuoren?
Voi muurahaisen ylpeyttä!
Maa ui avaruudessa
kuin unikon siemen valtameressä.
Miksi se olisi oikea paikka
ratkaista kaiken määrää?
Kuitenkin – meri voi heittää
siemenen kaukaiseen rantaan.
Neljä nuorta faunia
loikoi sinisillä rypälekasoilla.
Heidän yksinkertaiset silmänsä
olivat ajattelua täynnä.
He miettivät elämän salaisuutta
tuijottaen ankarasti kavioihinsa.
Metsässä oli hiljaista ja helteistä.
Aurinko paloi kuin tuliroihu.
Ja yksi fauneista hypähteli toisten lomitse
selvittääkseen huumaantuneita ajatuksiaan.
Mutta vanha fauni nukkui
karvaiset jalat lähteessä
ja hymyili.
Hän näki unta nuoruutensa kiivaista lemmenöistä.
Silloin ponnahti notkea nymfi
mietiskelijäin ylitse,
ja nämä lähtivät ulvahtaen tavoittamaan häntä,
kun hän nauroi valkoisen olkansa yli.
Ja he potkivat kipeästi toisiansa juostessansa.
Mutta sinisistä rusentuneista rypälekasoista
valui monta pientä tuoksuavaa puroa lähteeseen,
jossa vanha fauni vilvoitteli jalkojansa.
Hajuherneet, kukkani,
te, jotka ylenette kuumassa yössä
viileinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,
teille tahdon sanoa salaisuuden,
jota ei päivällä ole,
mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
Painan kasvoni poskianne vasten,
te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa,
sillä olen nyt kovin nuori
ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani:
joku on suudellut olkapäitäni
pitkään ja kiihkeästi.
Hymyilettekö te kaikki
hievahtamattomassa yössä?
En näe silmiänne,
mutta hymyilynne on lehahtanut kasvoilleni.
Itkien ja nauraen
sukellan tuoksuvaan syliinne,
ja teidän pienet kukkassuudelmanne
putoavat kuumeisen ruumiini yli
kuin hiljainen, lempeä sade.
Punaharsoinen haltiatar sanoi:
»Kauneinta ovat pilvet,
kun ne vyöryvät taivaalla
kuin suunnaton lammasmeri
tai kiitävät repaleisina
huutaen ja ojennetuin siivin
kuin harmaat jättiläislinnut.
Ja ukkospilvi – miten ihana se on!
Pimenee, metsän takaa nousee
kuin suuren jumalan sinimusta pää
ja alkaa salamoida ja jyristä.
Ja tyyninä iltoina taivaanrannalla
uivat pilvet ruskossa
kuin punaiset lumpeet
kultaisen meren rannalla.
Voi tuntea niiden tuoksun.»
Keltaharsoinen haltiatar sanoi:
»Kauneinta ovat kukat ja perhoset.
Jos on kyllin pieni,
voi kiivetä kellokukkain teriin.
Miten kuultavan sinistä ilma niissä on,
kun aurinko paistaa!
On ihme, ettei kuole autuudesta
kylpiessään kultaisessa pölyssä
raukein, onnellisin jäsenin.
Ja perhoset!
Luuletteko, että enkelit ovat niitä kauniimpia!»
Hän oli kovin pieni ja lapsellinen.
Siniharsoinen haltiatar sanoi:
»Kauneinta on lähde,
jonka pohjalla on valkoista hiekkaa
ja puita niin lähellä reunaa,
että vesi on aivan vihreää
siellä täällä kultainen täplä.»
Vihreäharsoinen haltiatar sanoi:
»Kauneinta on suo.
Sitä ei voi selittää.
Liukukaa kerran veneessä
mustaa suojokea,
kun taivas on himmeän sininen,
ja kuu paistaa,
ja suosta nousee usvaa
ja väkevän pursun lemua!»
Tahdoin laulaa laulun,
joka olisi yksinkertainen ja hauras
ja kuin pehmoista, harmaata savua.
Sen piti kuvata hiutuvaa ikävää,
raukeasilmäistä ja alistunutta.
Eikä sen soinnuista pitänyt ainoankaan
helähtää kuumaksi ja väkeväksi,
eikä sen väreistä pitänyt ainoankaan
säpsähdyttää silmää.
Sellaisen laulun tahdoin laulaa,
että sitä kuullessa tulisi mieleen
pitkä, talvinen hämärä,
jolloin on niin rauhallista ja uuvuttavaa
istua lumeen uponneessa talossaan
harmaanpunaisen hiilloksen ääressä
helmaanvajonnein käsin,
silmät raukeasti katsoen
hiljaisiin, lempeisiin unelmiin.
Se on kauan hyrissyt mielessäni
tuo laulu,
niinkuin unelias rukki,
jolla kehrätään harmaata lankaa
pehmoisista, pieniä pilviä muistuttavista lepereistä.
Katselin pientä, nopeasti kulkevaa hämähäkkiä,
jonka mustaa, julmaa ruumista
kannatti kahdeksan tummanpunaista jalkaa.
Ajattelin suurta, mustaa hämähäkkiä, Kuolemaa,
joka on kutonut verkkonsa yli maan,
jonka jalat ovat tuskallisesti kuolleitten verestä punaiset.
Huoneessa oli hämärää.
Sieltä täältä loisti
hehkuvankeltainen kukka.
Olin hyvin väsynyt
ja halusin rukoilla
kukkaa, tulta tai pientä epäjumalaa,
jonka kasvoilla on julma hymy.
Vanhasta suitsutusastiasta
nousi laimea tuoksu.
Tuli hiipui uunissa.
Sen edessä tuijotti kissa
herkeämättä punaiseen hehkuun.
Huone oli täynnä hämärää.
Se tuntui hengittävän ja katsovan.
Mitään ei kuulunut.
Oli niin tuskallista.
Halusin itkeä.
Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.
Vain surullinen sydämeni
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisena rakkaudesta
katselen kasvojasi,
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päiviä ja öitä,
jotka olet minulle antanut.
Mutta jos sinä minuun väsyneenä
suljet silmäsi,
olen katoava hiljaisemmin
kuin aamutaivaalta tähdet.
Virtaavan veden kylmä tuoksu,
linnun onnenhellä sävel,
kukan sinertävät kasvot
unenhimmeään ui tajuntaani.
Punavihertävä valo virtaa
läpi puoliavoimien luonten silmiin.
Mistä saavuin unen sumumeren yli?
Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten.
Ja ollut kovin surullinen!
Kuinka ihmeellistä:
tämä maailmahan on tuore, kasteenihana!
On äsken satanut, on koivunlehti nuori,
sen hieno tuoksu käypi sieluun asti.
Maa sädehtivi onnenitkustansa,
ja aurinko on liian nuori, hellä.
Mitä täällä on ja mitä tuolla?
En nähdä ehdi.
Voi, enhän pian kuole?
Mistä tulinkaan, en muistaa voi?
Lienen ollut leppäkerttu,
purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti
ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen.
Ah, autuasta heräämistä
virtaavan veden kylmään tuoksuun!
Herodeksen sydämessä oli pelko,
lähellä oli syntynyt vapauttaja.
Ja hän tarttui väristen miekkaan:
tappakaa kaikki poikalapset!
Matalissa majoissa syntyneet
vapisuttavat herodeksia:
joku voi kasvaa väkeväksi,
kulkea pelloilla ja teillä sanoen:
näytän tien totuuteen ja elämään!
Kuoleman valta on murtuva.
Ja herodekset vaativat kauhistuneina:
tappakaa kaikki poikalapset!
Miljoonien veri on vuotanut.
Ylimmäiset papit ovat puhuneet:
maailma on kuoleman laakso,
nöyrryttäkää sydämenne!
Miljoonat ovat menehtyneet.
Mutta vapauttajat nousevat kuolemasta.
Voitollisena kuin aurinko yöstä,
vastustamattomana kuin ruoho tappotanterille
nousee elämä kaiken murhan jälkeen.
Naulitkaa risteille,
teljetkää vankiloihin!
Maan multa, siemenet,
syntyvät lapset
ovat elämän ihana kapinalaulu.
Kärsimyksestä nousevat kuolemattomina
säteilevät voittajakasvot.
Ja kuoleman ruhtinailla
on sydämessä pelko
ja kädessä miekka.
Seison nojaten nuoren gasellin kaulaan.
Katselemme, kuinka puolikuu kohoo
mustien vuorten takaa.
Se on kuin kylvystä nouseva jumalatar,
joka kietoo alastomat jalkansa
ohueen pilveen.
Sen alla on suuri erämaa vaiti.
Satakieli on virittänyt pienen tamburansa,
sen laulu leijaa kuin hopearihma
sinistä kupua kohden.
Kaikki tähdet ovat pysähtyneet kuuntelemaan.
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä – sininen, äänetön –
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa?
Liian vahva on elämänlankani.
Tahdon paeta näitä iskuja,
maahan, jossa on mustien kukkien rauha.
Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo:
on hullua paloitella kirsikkaa
jättiläisen miekalla.
Miksi vihaat sydäntäni,
miksi silvot sen kuin vihollisen?
Näetkö sydämeni aurinkona,
joka nousee julmuutesi yli?
Mikä tuoksu palmujen alla!
Ah!
Ruusunpunaiset kakadut
pudottavat hämmästyneinä
puoleksisyödyt hedelmät maahan.
Ooo – nuori päällikkö kulkee kosioteillä!
Hän on valmistanut suloisen voiteen
kokosmaidosta ja lemuavista yrteistä,
ja hänen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva
täynnä hedelmiä ja kukkia ja kanelia.
Mikä jumalallinen päällikkö!
Hänen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa
on tatuoitu valkoinen aurinko,
ja seppele hehkuvia kukkia
kiertyy hänen lanteillensa.
Ja tytöt kirkuvat
niin rakastuneesti:
»Ooo, ihana päällikkö!»
ja seisovat somina kuin ruukkunsa,
kun hän astuu keikaroiden kaivolle
palmujen alta.
Rannalla leikki lapsi
lähellä aurinkoa,
lähellä onnea ja naurua,
pienten kaupunkien keskellä,
jotka olivat hänen valtansa alla.
Ja hänen kätensä piirsivät hiekkaan
kaikkien rakkaitten ystävien nimet,
mutta kiveen hän hakkasi sanan IHMINEN.
Se sana oli suuri ja salaperäinen.
Meri nousi rannalle
ja huuhtoi pois ystäväin nimet,
meri huuhtoi pienet kaupungit.
Ja lapsi kasvoi,
ja suurten kärsimysten meri
vyöryi hänen sydämensä yli
ja huuhtoi kaiken onnen ja voiman siitä,
kaikki nimet ja kaiken harhan
ja heitti sen ylle lapsuuden kiven,
jossa oli sana IHMINEN.
Minulla ei ole mitään omaa kärsimystä,
Minulla on miljoonien suuri yksinkertainen kärsimys:
voi, että elämä olisi kuolemaa parempi!
Missä on se Leipä,
joka annettiin meille?
Kaikissa temppeleissä istuvat rahanvaihtajat.
Heidän sydäntensä rumuus on kauhistava.
Me jotka synnyimme rakastamaan elämää –
katsokaa lapsiemme olemisen riemua –
meidän kärsivällisyytemme on astunut
yli vihan rajan.
Vuosisatojen nälkä paistaa silmistämme,
unemme ovat levottomat ja veriset.
Ihmisenpojan ruoska on valmis,
se viuhuu suunnattomana saalistajain yllä.
Kuka on syyllinen?
Elämä kätkettiin meiltä
pistinten ja kullan taakse,
mutta me olemme lukuisat kuin metsän puut.
Lämpimät ruumiimme syöksemme
kylmiä pistimiä vastaan,
hukutamme veremme paljouteen
metallinkilistäjäsydämet
pelastaaksemme elämän niille,
jotka tulevat.
Pitkä käärme on upottanut kylmän suunsa sydämeeni.
Ah, miten kalpeat ovat kasvoni!
Vain muutamia päiviä vielä,
ja minä olen kuollut,
kuollut koskaan elämättä.
Miten himmeiksi ovat silmäni käyneet!
Katson ikkunastani ulos.
Juna viheltää äärettömän kaukana.
Olen aivan yksin,
ja suuren käärmeen kylmä suu
on uponnut sydämeeni.
Minä en huuda.
Kuka minua kuulisi!
Meren sinisen ulapan äärellä
olen valkea talo.
Sen holvien alla vesi soi.
Ruusuköynnös ympärilläni,
tuskallinen ja ihana kipu:
ikävöin sinua.
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun,
meren kaipaus:
odotan.
Voit olla ulapan vihreä välke,
hispanon huuto vuoristoteillä,
punainen tuli mustalla taivaalla,
olen tunteva sinut!
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun.
Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme
kuin kukka sinimusta, valtainen,
ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset
ja käyvät hunajata etsien.
Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme
yön terälehtein alla kumpikin
me valvomme ja lyövät sydämemme
kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.
On monta päivää taivaanrannan taakse
jo käynyt, monta kiitänyt
yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,
kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin.
Se kaikki kauas liitänyt
on päiväin lailla taivaanrannan taakse.
(Hiljainen, surullinen ilta.)
Hämärä painoi.
Mikään ei jaksanut liikkua.
Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti.
Se ei tahtonut saada unta.
Siltä oli joku kuollut.
Lehtiä putosi.
Katsoin kuuta:
se oli aivan valkoinen ja hyvin kapea.
(Ihana, surullinen ilta.)
Vedessä oli himmeä, kultainen viiru.
Auringon pyöreä reuna painui alas.
Kukat sulkeutuivat.
Maa tuoksui raukeasti.
Ohut, sinipunainen hämy suuteli silmiäni.
Suuria, sametinmustia perhosia
putosi kuolleina maahan!
(Kevätilta.)
Istuin hiljaa kivellä.
Vuokko värisi jalkaini juuressa.
Lännestä hohti vielä opaalinkeltainen valo,
mutta puitten alla oli jo aivan sinistä.
Ilma oli kiihkeää, makeaa ja raskasta.
Taivas ja maa tihkuivat hunajaa,
pakahduttavaa houretta.
Kasvit ja eläimet värisivät.
Myrsky on tullut.
Tähdet varisevat
kuin kypsät viikunat tuulessa,
kun lohikäärmeen pyrstö taivaan pyyhkii.
Palava vuori kaatuu mereen
ja vesi vyöryy verenkarvainen.
Nainen tähtiseppel, auringosta viitta,
huutaa tuskaansa ja kauhuansa:
lohikäärme seisoo synnyttäjän luona
ja vartoo poikalasta saaliikseen.
Vaan kotkansiivin paeta saa äiti
ja poika turvakseen saa Jumalan.
Merestä Peto nousee,
käpälät karhun on ja kita leijonan.
Se puhuu suurin sanoin.
Kumartajat lausuu:
»Ei ole vertaistaan,
ei taistelussa voittajaa.»
Pilven päältä maahan
putoo enkeleiden sirpit,
maan viinipuusta kypsät tertut leikataan.
Jumalan vihan suuri kuurna täyttyy
ja poljettaissa roiskuu veri kauas
ylitse peltomaiden, hevosten.
Maan ja taivaan täyttää taisteluiden kumu
ja linnut sotapäälliköiden lihaa syövät,
kun Käärme, Peto syöstään syvyyteen.
Hiljaisena seisoo temppeli
täyttämänä kirkastuksen savun.
Ihmisen pojan paluuta se vartoo
ja laulun suurta huminaa.
Puutarhassa on valkoinen marmoriallas
ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia.
Takana on korkea kukkula
ylt’yleensä mustien orvokkien peitossa.
Kaukaisten magnoliain tuoksu
keinuu korkeitten palmujen alla,
ja täplikkäät tiikerililjat värisevät.
Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!
Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääksensä herrainsa aarrekammioita.
Pakenimme viisauteemme
sulkien mielemme maailmalta,
kokosimme tietoa taivaalta ja vesiltä
kuin mehiläiset hunajaa,
ja sydän oli hiljainen ja kirkas
kuin taivas erämaan yllä.
Miksi valo häikäisee silmämme nyt,
miksi avaruus humisee outoa laulua?
Lapsi on syntynyt, ihmisen poika!
Totisesti on suuri ja vaarallinen armo,
että petojen hallitsemaan maailmaan
on syntynyt lapsi
puhdas kuin tähti.
Jätämme viisautemme rauhan,
vaellamme vaarallisia teitä
maailman kuohuntaan ja julmaan taisteluun
lapsen tähden, uuden aamun tähden,
valmistaaksemme ihanan maan
viattomain jalkain astua.
Löysit sillan talven yli,
hauraan jääköynnössillan.
Astu hiljaa, hiljaa.
Hopealehtimetsään
on kiirinyt ohut risahdus,
sillan salainen murtuma.
Tulit murheenraskain askelin,
itkun painoa kantain.
Ei niin, ei niin.
Astu hiljaa, hiljaa,
voit päästä yli.
Kovin kotkansilmin,
sydämin kyyneleettömin, kevein
tähyä aamujen taakse
auringon tuhatsoutulaivaa,
kun se nousee talven virtaa
sytyttäen sillan, rannat
ihanaan paloon.
Olen koko päivän katsonut kirjoja,
kahta suurta kirjaa
kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista.
Olen aivan hengästynyt niiden kauneudesta.
Ja kun kohotin pääni,
katsoit sinä, Jumala,
olkapääni yli kirjoihin.
Ja äkkiä minä rakastin sinua.
»Olit kai hyvin nuori», sanoin,
»kun loit nämä?
Etkö iloinnut, kun ne säteillen kuin jalokivet
ja tummunut kulta
pyrähtivät taitavista sormistasi?
Miten paljon hyödytöntä ja kaunista olet luonut.
Sitten loit ihmisen,
ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhmää,
yhteiskuntia ja sotalaitoksia.
Oi, olemme niin väsyneet niihin!
Olisitpa sinä vielä nuori!
Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset
ja salaperäisenä ja säteillen tulisit luokseni
ja tarttuisit käteeni
kuin suuri veli hyvin pienen sisaren käteen
ja veisit minut katsomaan tekojasi.
Silmäni tulisivat suuriksi hämmästyksestä,
ja sinä olisit hiukan ylpeä.»
Katselen yhä kirjojani,
ja sinä, Jumala, katsot kauas
ja hymyilet surullisesti.
Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?
Polullani on outo kukka,
tuntematon kaukaisesta maasta.
Kuolevana se katsoo minua
hehkuva terä polun tomussa.
»Sisareni, sisareni», nyyhkytän hiljaa,
»uneksitko maasta, josta tulit
mustankiiltävänä siemenenä
kypsyneenä ihanan auringon alla?»
Olen voimaton ja kuolema on minussa.
Hiljaisuudesta helähtävät soimaan
kultaiset kielet ylitse maan,
humahtaen aukeavat vakaiset ovet!
Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa:
kukkani, sinä olet punainen venhe,
minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä!
Olen liekki keulassasi,
ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi,
Missä on kaukainen maasi?
Missä on minun maani?
En ole nähnyt sitä koskaan.
Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?
Olen heitetty elämään
kuin lapsi yölliseen metsään:
kuulen monia hirveitä ääniä,
en ymmärrä, mitä ne ovat.
Tuskin uskallan itkeä.
Etäällä,
minne eivät silmämme näe,
ylenee pyhä kukka
tähtisyvyyksien yllä
sanomattoman hiljaisena.
Purjehdin hauraassa veneessäni
yli kolmen pimeän meren.
Rajalla,
mustassa vedessä
huikaiseva kirkkaus
kuin ylösnousemuspäivä.
Peitän kasvoni, janoan:
vain kuvajainen Maan merissä.
Voinko käteeni vangita veden
haihtuvan hohteen,
sirun kuvajaista?
Etäällä
tähtisyvyyksien yllä
polttava saavuttamattomuus.
Keskellä erämaan keltaista vihaa
olin vaeltajain ilo –
tuuli vei tuoksuvan viestini
kaukana menehtyville
vaeltajille länteen ja itään!
Olin elävän hengitys kuolleiden maassa.
Mutta erämaan viha kietoi
kuin kireä rengas,
erämaa lainehti lähelläni
upottavan lyijymeren lailla...
Lasinterävänä
on hietavihma sihissyt ylläni,
erämaan hämähäkki-hihitys,
hidas surma,
vuosia, vuosia.
Puuni – hiekan syömät,
mykät, mustat huudot,
lähteeni, lähteeni
hämärtyvä silmä
syvällä...
Voi menehtyvää voimaani!
Vaeltajat, vaeltajat,
viestini ei saavu enää!
Silloin
kuulen:
syvällä
hopeinen poreilu!
Lähteeni etsien uusia teitä
elottoman alitse,
hyytyneen vihan.
Hopeinen poreilu!
Nauruni kuolemassa.
Kuu liukuu esiin
kuin valaistu laiva
kultaisin, käyrin keuloin.
Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.
Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi
kuin valaistu laiva.
Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.
On ranta sateentuore,
lehdet pirskoittavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!
Suuri talo helisee kuin soittorasia,
etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.
Ikkunoista kurkoittavat ihmiset,
katsovat merelle oudoin silmin,
kuuntelevat askeleita kadulla,
uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,
onnesta, joka ei tule.
Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen
lakkaamatta tuijottaen merelle.
Tyhjät hihat lepattavat
kuin voimattomat siivet.
Oi ihana kuumuus,
kuinka otat hyviin käsiisi
minun palelevan sieluni!
Nyt suljen silmäni
ja annan jäsenteni levätä.
Olen raukea ja kuuma,
olen aivan läpikuultava
täynnä sulanutta aurinkoa
enkä jaksa pudistaa kasvoiltani pois
unikon varisseita terälehtiä.
Sinun kasvosi, pikku veli,
on laihat ja totiset.
Kesä on ja tuoksuu asfaltti,
luo varjon seinät kiviset.
Kovin ahtaasti hengitys kulkee,
kadun tomut ylles saat.
Edes uneksia voitko,
mit’ on kukkaiset niityt ja haat?
On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.
Korret lähellä silmiäni, käsiäni
sykkivät vereni tahtiin.
Sydämeni on rannaton ulappa.
Vaeltajan sininen purje lepattaa heleydessä.
Aallot tuo kaukaa tuoksuvan vaahdon,
tuomissa sihajoi valomeren kuohu.
Ruumiini, sykkivä tomu,
maassa auringon lävistämänä
juurtuen multaan kuin kasvi.
Valtimoni virrassa soluu
versovat kukat,
kalvenneet tähdet,
maan tuoksuva pallo.
Kukkii valkea kirsikkapuu,
haihtuu hämyyn hento kuu
yössä kuultavassa.
Idässä pilvi punertuu.
Sylis on pesä, lämpöiset
liitävät ripsies perhoset
kasvojeni yli.
Askeleitako kuuntelet?
Lähtikö kaukaa astumaan
pieni valtias maailmaan?
Varistaako tielleen
kirsikanoksat kukkiaan?
Kevään sakea tuuli
valuu metsien läpi vainioille,
kietoo maan paljaan ruumiin
hulmuilevaan viittaan:
hedelmöidy, kuki, synnytä!
Ah, kukkamerta silmujen kätköissä!
Laulut pulppuavat kuin lähteet,
putoilevat helmien lailla päivän kultamaljaan
salattujen pesien yllä.
Purojen hopeapärskeen luona
kimittävät lasten lasinheleät äänet,
kenttien hiekka narisee
riemun hyppelehtiväin askelten alla.
Kasvit, linnut, lapset
maan autuudessa,
josta ihminen on karkoitettu
kaiken tähden, mistä kevättuuli ei tiedä,
mikä on vain märkivä vamma
maan ihanilla kasvoilla.
Yö kevään, taivas aivan yllä pään,
sen taivutan ma kohden kasvojani
kuin oksan kasteisen.
Ja syliin poimin kukat tähtien
niin vaaleat ja hennot. Elämään
puunsilmu puhkee koskein huuliani.
Sen riemu alkaa soida sielussani,
sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan.
Ilta on harmaan vihreä kukka.
Olen hiljainen ilosta.
Valkeat, tuoksuvat kukkani,
ihanankostea, suloinen juoma.
Salaperäiset pienet veitikat,
kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni,
joka vielä värisi nyyhkytyksistä?
Sadeillan hieno onni:
suuri villipeurani,
olen nähnyt silmäsi,
kauniin pojanhymysi
ikkunani alla.
Metsä, maa ja taivas
täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta.
Ilmassa mullan väsynyt hymy
ja huo’unta.
Taivaalla syysauringon
kylmä kirkkaus.
Tummanvihreissä puissa
loistaa verenkarvaisia läikkiä,
ja maasta vilahtaa
jonkun myöhästyneen kellokukan
arka, sininen katse
kellastuneiden lehtien lomasta.
Mäkien rinteillä helottaa puolukan,
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri.
Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut,
on vetäytynyt saavuttamattomiin.
Sen väri on tummentunut
kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä
imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen.
Kaikki, kaikki ovat kadonneet
kesän täyteläiset hetket,
kukkivat päivät ja hymyilevät yöt.
Syysauringon kylmässä kirkkaudessa
keinuu kypsien omenain
ja valmiiden tähkien tuoksu
ja metsästä kuuluu siementen
hiljainen variseminen – – –
Aamulla sanoi ystäväni:
sinä nauroit unessasi
niin ylimielisesti.
Etkö ole murheellinen enää?
– Tulin eilen, sanoin,
huomenna lähden.
Mikään ei ole tärkeää.
Naurusi? sanoi ystäväni.
– Näin härän istuttamassa
pientä sinistä kukkaa
sanomattoman naurettavana.
Voi poloista pientä kukkaa!
Minä nauroin miekka sydämessä.
Kun seisoin taas edessäsi,
kun näin taas silmäsi,
oli minun niin outo olla.
Niin ihanasti hämmentyy kai kukka metsässä
puhjetessaan yöhön,
joka on auringon odotusta täynnä.
Kun istuin helmaanvajonnein käsin
ja katsoin laimein silmin maailmaa,
joka oli täynnä haalistuneita värejä,
kuulin jonkun huutavan minua.
Mikä tuska palata elämään
olemattomuuden rajalta!
Kaikki minussa järkkyi
ja vuoti verta.
Rauenneissa aistimissani
tuntui hullaannuttava kirvelys,
kun niihin sattui elämän heijastus.
Sieluni, joka lepäsi harmaana
kuin kulon polttama maa,
vapisi ja repeili,
ja sen tuhkaan leimahti
kirpeänpunainen kukka
tuskallisesti hehkumaan.
Julmana ja kauniina
toteutti elämä alituista uudistumistaan.
Osa olemustani viipyy vielä
olemattomuuden rajalla,
mutta toiseen virtaa jo kirkas veri,
ja humisee ääretön riemu
uuden kukkimisen ihanuudesta.
Ah, niitä säteileviä muistoja,
kun kesä alkoi tulla,
kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena
kimmahdit miltei yöllä esiin
ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden
yli taivaan polttavan kaaresi,
kunnes vihdoin halkaisit sen
kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi,
jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata!
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Kun olin hyvin nuori,
kun olin lähellä kukkivaa maata,
aurinkoa ja humisevia puita,
pelkäsin sinua, kuolema.
Nyt seison niiden joukossa,
jotka odottavat rannalla,
jotka katsovat väsynein silmin
pimeälle merelle,
milloin laivasi tulet näkyvät.
Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä.
siksi me odotamme vapahdusta sinulta,
josta emme mitään tiedä.
Kun annat merkin,
astumme laivaasi hiljaisesti toivoen:
hyvyys, uusi kauneus,
ehkä vapautta, kirkkautta kenties?
Veden alla makasi kuollut selällään.
Luomien alta kiilsivät valkuaiset.
Hän hymyili ilkeästi.
En voinut liikahtaa,
vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.
Ryömin ulisten pois voimattomana kauhusta.
Aivan lähellä
lammen pohjalla
nauroi kuollut kovasti.
Metsän villit eläimet
nostavat kasvonsa puoleesi, kuu.
Kuuletko surullisen ulvonnan?
Kudot pääsemättömän verkon,
avaruuden kultainen lukki
ylitse maan.
Vaellan veljieni kanssa sen alla
täynnä kauhua, kylmää vihaa.
Maan päällä on kaikki suljettu meiltä.
Omaamme on tuskin tomu jalkaimme alla.
Elämän portin avaa kultainen avain vain.
Nostammeko kasvomme
epätoivon valkeat vuorenhuiput
puoleesi ulvoen?
Vai murtaudummeko verkkosi läpi
tyhjyyteen?
Tänä yönä on kuunvalo ikkunoiden takana.
Katsomme toisiimme:
silmät ovat sairaat, kasvot kalpeat.
Sinun suusi, sinun suusi
on kuin avautunut huutoon!
Värisevinä, mielettöminä toisiamme vasten
suudellen,
ettemme ääneen parahtaisi.
Kuunvalo on ikkunoiden takana.
Kyllin jo seisoin tässä tuulessa,
tuska, valitus, verinen pimeys
viilsivät kuluttavan viiman lailla,
söivät olemukseni seinämää,
vain päiviä – ja sydän
jäisi luhistumisen alle
vaieten kaikesta taistelustaan.
Oi suvituuli, ilon tuuli,
huikaisten satut minuun
kuin ääni vuoressa asuvaan
yli lumen, talven keskeltä
puhaltaa sinun aurinko huilusi
poreilevan puron
tomuisen sotijan
juoda ja kylpeä.
Tunnustellen haparoin ilossa.
Epäröiden laukean lepoon.
Järkkyen taipuvat kasvoni hymyyn.
Silmäni eivät tahdo uskoa.
Ja minä muistan, miksi kerran lähdin.
Käännyn suvituuleen,
ilon säihkyvä teräs valuu minuun.
Kohta lähden jälleen.
Olin kirkas kuin vesi,
mustat langat sydämenä mulla.
Kaipasin valaista, palaa,
tahtoi sydämeni punaiseksi tulla.
Liian väkevän virran
syöksi luojani lävitseni.
Tuskassa riemuitsin, paloin
pyhän hetken, valoni iäksi meni.
Kädet ovat oivat toverit
ja kaikki sormet.
Ne kumartaa ja vilkuttaa
jos tahtoo niin.
Käsillä voi tarttua kiinni,
voi heittää,
voi kaikkea koskettaa:
isän silmää ja äidin nenää.
Onnellinen olla voi,
kun on kädet.
Ja milloin on surullinen –
sellaista sattuu:
on nälkä, on yksin
tai märkä –
niin sormet lohduttaa.
Ne voi työntää suuhun
ja kaiken unohtaa.
Tämä miekkonen ei siedä
mitään hiljaa seisovaa.
Kaikki pyörimään, heilumaan!
Huii! Noin sinkoo kalikat.
Jalat aplodeeraa,
sillä käsillä on työtä kyllin:
laiska maailma täytyy panna liikkeeseen.
Rakentaako joku?
Se hajoitetaan.
Ei palikkaa palikan päälle.
Kuin nuijat heiluu palleroiset kädet.
Romahdusten räiskinässä
kiekaisee huima kumousmies
kuin nuori, iloinen kukko.
Onko ihmeellistä?
Heleä pieni oksa
aivan on edessäs.
Oi oi oi somia lehtiä sen!
Pyrähtää kasvojen luona
jokin hohtavan valkoinen.
Perhonen, perhonen!
Silmiäs kukiksi luulee,
sini – sinikukkasiks.
Kissa kellarin katolla
on viisasta olevinaan.
Linnut nauravat puussa,
sinua naurattaa
hassu hassu kissa.
Lailaa lauletaan
koko maailman laulu,
keinutaan, keinutaan
ruohonkorren tahtiin.
Ulkona sataa, puhelee lapsi.
On täällä niin ihana olla.
Leikimme, äiti, on kotimme maailma
meren pohjalla.
Heleä ja hiljainen vesi on ympärillämme.
Sinun kätesi, äiti, ovat kaksi kaunista kalaa,
jotka leikkivät kanssani lempeästi,
sinun äänesi, äiti,
on sinisen tornin hopeakello,
joka soi yli merenpohjaniityn.
Kirjahylly on viisas kallio,
jossa on tuhat kultaista silmää.
Kaikki maljakot ovat näkinkenkiä,
meren kauniita, humisevia korvia.
Ja lamppu, oi äiti, on valaistu laiva,
joka liukuu keinuen maailmamme yllä.
Ikävöin nousta siihen laivaan –
Kumea on laulumme, rajuilmasta raskas.
Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,
me, jotka pimeässä
murramme tietä elämään?
Kuulimme vapaan meren kohinan,
kuulimme väkeväin lintujen kutsuhuudon,
siipensä tahtoivat sydämemme nostaa.
Lakkaamatta iski Muodoton meitä.
Meissä ei ole pilven haurautta enää.
Hädän, tuskan pimeät uumenet
puristivat meidät.
Kuin hiili ja timantti
olemme kuumat ja kovat.
Iskeä tai syöksyä kuiluun!
Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,
me, joille leipä on runo,
etäällä tuoksuva alppikukka,
ja lepo helisevä lähde aavikolla?
En näe mustaa tietäni,
en näe kuolemanrannan vartijaa,
joka on huutanut kaiuttomasti:
sinä tulet!
Onni ja aurinko juoksevat nauraen
valkoisella vuorella.
Silmiesi hellyyteen
sukeltavat silmäni
kuin kaksi huoletonta lintua mereen.
Janoinen käteni
on tavoittanut oudon kukan.
Ehkä Kharon heitti sen
kuolemanvirran yli.
Se on harmaa ja tuoksuton,
enkä tiedä sen nimeä.
Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman
juhlaamme elämänpuun alle?
Nukuin.
Kuulin tuskallisen nyyhkytyksen:
rakastunut sydämeni itki,
mutta en voinut herätä:
Sinä olit illalla peittänyt minut
hyväilyjesi tuoksuvalla vaipalla.
Lepäsin kukkameressä
kaikki jäsenet autuaasti värisevinä.
Vihdoin heräsin.
Luulin meren kuohuvan ylitseni,
kasvoni olivat kosteat pärskeestä.
Sydämeni huusi:
laiva on jo lähtenyt!
Painoin kasvoni kylmään ruutuun:
kaukana kiisi jo pakeneva purje.
Aamuruskon kelmeä suu
painui poloisille silmilleni.
Kasteisena aamuna
heräsi keltaharsoinen haltiatar
kädessään loistava siemen.
Se säteili kuin Jumalan silmä.
Ja haltiatar vaelsi laulaen
yli aivan nuoren maan,
siniselle vuorelle
hän kantoi siemenen kasvamaan.
Taivas punertui sinä yönä,
kun valtainen terä aukeni vuorella.
Ja tuulella oli ihana salaisuus:
suuri kukanlehti putosi humisten maahan,
ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA.
Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä,
mutta vain yksi sen ymmärsi.
Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana
ja hänen täytyi kuolla,
sillä ei kukaan voinut nähdä
hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa.
Elän suurta, totta satua:
sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka,
hopeinen ja valkoinen iris, lentokone,
nouset sinisestä järvestä
valtaavan korkealle
aurinkoisen maailman ylle.
Sinä olet unohtanut juuresi,
sinä olet unohtanut vartesi,
on vain teriösi ihana kiihko:
ylemmäs!
Kurkistan terälehtiesi lomitse maata.
Olen onnellisempi kuin rakastunut.
Taivas on lähellä.
Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa.
Uusi ihme:
kuin laiva, joka etsii tuntematonta,
kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle.
Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo.
Mikä on meidän tuntemattomamme?
Uudet maat ovat liian vanhat meille!
Hiivin metsään askel askeleelta,
ja puut katsoivat voimattomuuttani,
ja yö peitti minut tummalla viitallaan.
Heräsin – aurinko poreili kultaisena lähteenä
aamu-usvassa,
vuokot olivat puhjenneet hiuksieni läpi,
ja korvieni simpukoissa solisi
linnunlaulun hopeameri.
Syystaivaan alla –
omenankuulaan, viljantuoksuisen –
soi lasten riemu, jalat vilistää
(on poikanikin siellä).
Ja liitupiiri tietää: varma turva,
ei vihollinen tänne tulla voi.
Se piiri pitää!
Vaan isojen maailmasta –
on aina arvaamaton, tärkeilevä tuo –
putoaa kauhistava seikka keskeen kaiken:
SOTA!
Totiset silmät seuraa kysymystä:
On sota, äiti. Missä? Kaukanako?
Saako sota tulla sinne, missä kodit on?
Aivan varmastiko ei?
Vastaanko vai väistän?
On meidän, suurten, maailma kunniaton.
Ei mitkään lupaukset, liitupiirit, pidä.
On täällä turvattomuus täydellinen.
Mitenkä rauhoitan sun, pikku sydän,
luon turvalliseks unes, elämäs?
Sydänpäivän hiutuvassa helteessä leväten
näin sinut, pieni valkea kuu,
kun sinä liu’uit auringon täyttämän taivaan yli.
Pensaassa pieni lintu leperteli satua:
rakastunut jumalatar kiitää
pienessä helmiäisveneessä
yli taivaan säteilevän meren,
sillä ihanan paimenen kutsu
on soinut kummaa kaihoa täynnä
maailman kaikkien vuorten yli.
Mustat pääskyset lentävät
kultasateena varisevaa naurua kohti,
ja venheestä heittävät hennot kädet
jalokiviä taivaan saarille.
Pimeitten öitten tullen
näet niitten tähtinä kimmeltävän.
Silloin jo ihanat sydämet
ajautuvat kuolleina mustaan rantaan.
Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.
Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.
Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.
Katso, nyt on hyvä,
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.
Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.
Jumalan ihana enkeli
lähti valkeasta taivaastaan,
pysähtyi kuunsirpin hennolle sakaralle
ja katseli sieltä Maata,
tuota eteenpäinkiitävää, kimaltelevaa kerää.
Siellä kukkivat kentät ja viheriöivät puut,
siellä kypsyivät hedelmät ja kellastuivat lehdet
ja äänettömät hiutaleet peittivät elämän jäljet.
Ja tuon kaiken keskellä
syntyi, kasvoi, kukoisti ja kuoli
ihminen
itkien, nauraen, vihaten ja rakastaen.
Ja itkua oli enemmän kuin naurua
ja vihaa enemmän kuin rakkautta.
Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta.
Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista
nousi värisevä tuoksu,
jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot
ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina,
ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.
Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan,
ikävöi olla Maanit-kevä, naurava, kukkiva, kuoleva
tomuhiukkanen.
Aurinko on noussut taivaan rantaan
kuin kultainen gong-gong,
johon huikea tehtaanpiippu
iskee helähtävän huudon:
maailman aamu on teidän!
Kadut kumisevat askeltenne alla,
käsienne luomat,
valossa loistavat kadut.
Työläisten tumma virta,
kaupungin valtimot täyttävä veri
vyöryy sykkiviä tehtaita kohden.
Maailma on teidän!
Vielä nukkuvat elämän loiset,
joiden kädet ja aivot eivät tunne
luomisen tuskaa ja iloa.
Valvoneet etsijät
nousevat työnsä äärestä
seuraten kulkuanne polttavin silmin.
Verenne punaiseen voimaan liittyy
heidän ajatustensa sähkö.
Maailman aamussa,
jossa hunajankeltaiset autot
kiidättävät tuoksuvaa leipää,
nostakaamme päämme,
tarttukaamme luojan käsillämme
tyynen ylpeästi elämään.
Maailman aamu on meidän!
Aamun leipä on meidän!
Kuljen, kuljen sydän palaen
alla sädehtiväin lamppuketjujen.
Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat
vierelläni kukat suuret, valkeat.
Kaupunki on oudon utuinen.
Mitä täältä etsin, sitä löydä en.
Kuulen kohun kaukaa: planeetat
halki avaruuden syöksyy valtavat.
Valtamerten yli ennen kaipasin,
avaruuden rannalla janoon tähtihin
nyt kaukaisiin.
Elämässä kaiken, kaiken kadotin.
Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin
Maan laituriin!
Astuin maailmaan varmoin askelin
ottaakseni omakseni maan ja auringon
ja äitini elämän tuoksuvan leivän.
Mutta perintöruhtinas varmuuteni
tallattiin rauta-anturoilla,
edessäni nauroi valloittaja-saalistajan
ihmissyöjäkita.
Pakenin,
unen nopealla purrella pakenin
kaukaiseen seutuun,
kukkien ja haltiain maahan.
Mutta ihanampana kukkaa,
salaperäisempänä haltiaa
kutsui minua lapsi
veren tahraamalta mantereelta.
Palasin, maanpakolainen,
palaavat maanpakolaiset
kaikilta ääriltä.
Maa kumahtelee askelista,
vuorilta soi uusi laulu.
Saalistajain linnat vapisevat.
Mikä hekuma levätä povellasi, maa,
alastomin, nuorin jäsenin,
suu ja sieraimet vihreässä rikkaudessasi!
Jostain hiiluu tädykkeen terän hauras, lempeä sini
kuin ihmeellinen silmä,
ja lehvien välitse virtaa keltaisenvihreä valo.
Rakastan sinua, maa!
Mustana, ruskeana, vihreänä,
elävänä ja kuolleena
rakastan sinua, maa!
Lepään povellasi kuin vihreällä alttarilla,
jonka ihanat suitsutukset
nousevat läpi valkean ruumiini,
elämälle uhriksi annetun.
Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla!
Kun tulee aika,
jolloin silmäni ovat väsyneet
ja sydämeni kylmä ja äänetön,
kajahuta ihana kutsusi,
villi, vauhko huutosi,
joka virtaa läpi olemukseni
kuin sula, räiskyvä kulta
ja herättää minut riemuitsevana maailmaan,
joka on nuori ja kukkiva ja säteilevä!
Minun majani on erämaan laidassa.
Sen on nähnyt vain aurinko,
joka nousee aavikon hiekasta,
sen ovat nähneet villien gasellien
ja lintujen ihanat silmät.
Siellä hengittää minun nuoruuteni
onnellisena kuin kukka,
jonka kuvussa kastepisara
heijastaa tähteä.
Olen malja kädessäsi
kuultava ja hauras.
Huulesi ovat maljan reunalla.
Minkä erämaan yli
tulit niin janoisena?
Juo minut! Juo minut!
Kokosin elämän niityiltä
auringon huuman ja kukkien meden,
outojen hedelmäin mehun,
kaukaiseen rantaan murtuvan aallon,
tähtien kukkia,
riemua, tuskaa,
yksinäisyyttä, kuolemaa.
Juo minut!
Elämän ruhtinaskäsi
on täyttävä minut
yhä uudestaan.
Vieraassa kylässä kuljimme
rakastettu ja minä.
Juna syöksyi kimeästi huutaen
kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden.
Oli syysyö ja aseman seinällä
SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT.
Ja nainen oli kassassa tuhruinen.
»Mrs. Elämä, please,
kaksi matkalippua Eedeniin.»
Hän hymyili äkkiä kirkastuen:
SUNLIGHT!
Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain:
kovin harvat kulkevat Eedeniin.
Rakastettuni lauloi yössä:
»orvokkini, mistä tulit luokseni
näin aikaisin?»
Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin?
Keinun polviasi hyväillen, maa,
ylläni lintujen kirkuna, auringon nauru.
Keinun pimeissä syvyyksissäni
syntymättömiä saaria kantain.
Keinun ajattomassa rytmissä,
jumalten hymyilevässä hekumassa.
Loputtomasti kohoat ylläni, maa,
loputtomasti valuvat virtasi
ahnaisiin syvyyksiini!
Vuoriesi tuulet,
ihmistesi kumea tuska,
pelottomat unet, verinen saasta,
keinuvat minussa,
ajautuvat kaukaisille rannoilleni.
Meri aukaisi huikaistuneet silmänsä.
Aurinko oli noussut
riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika.
Oi Rarahu, miksi ovat silmäsi kaihomieliset?
Punainen koralli nauroi:
meri on kantanut rannalle
nukkuvan nuorukaisen.
Hänen jäsenensä rusentavat
kaikki sinun kukkasi.
Kuin kaksi kiihkeätä perhosta
riensivät Rarahun silmät
nuorukaisen kasvoja kohden.
Nuorukainen nousi ja hämmentyi.
Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi.
Hänen sydämensä rakasti.
Kuin välähtelevät linnut
he kylpivät meressä,
ja taivas oli sinisiä kukkia täynnä.
Rarahu, Rarahu,
sinä loistat kuin kultainen rengas!
Olet meri, rakastettuni,
olen ranta, joka ei voi paeta.
Synkässä uhmassa
kuljit tietäsi ylitseni.
Vaelsit vieraille rannoille
petollisena ja julmana.
Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.
Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.
Joku herätti minut
ja kylmät sormet tarttuivat ranteisiini.
Se oli mielipuoli.
Kuljimme autioitten huoneitten läpi
ja tulimme suureen saliin.
Ikkunat olivat auki.
Kuu paistoi.
Lahoavien lehtien tuoksu tunkeutui sisään.
»Nuorta lihaa», sanoi mielipuoli.
»Kohta olet sinä maata,
viileää, mustaa maata,
kaikki jäsenesi ovat maata,
kapeat sormesi ovat maata,
punainen suusi on maata,
eikä suutele enää!»
Näin jonkin heiluvan.
Tempauduin raivokkaasti irti,
ja juoksin, juoksin, juoksin!
Kauhistunut huutoni kaikui autioissa huoneissa.
Takanani ilkkui mielipuoli ääni:
»Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!»
Kaikkialta käy huuto:
»Vaellat kuoleman laaksossa.
Turhuutta on elämäsi!»
Ja me kuljemme loistottomin silmin,
me kuljemme murheesta harmaina.
Varjomme pitenevät laskevassa auringossa,
varjomme viilenevät kuoleman maassa.
Voimmeko elää, rakastaa?
Valhetta, veljet, peikkojen mustaa valtaa!
Kuka on vanginnut auringon,
kuka on tuonut kuoleman elämäämme?
Aurinko nousee, veljet!
Varjomme häviää korkean paisteen alla.
Elämän virta humisee lävitsemme.
Olemme virta, olemme elämä,
vaellamme päin vapaata ihmismerta.
Elämä, kuolevaiset tervehtivät sinua!
Rinta tyhjänä,
mustana ja kuolleena,
väkevien suonien elämänvoima
loppuunvuotaneena
lepää maa
elämän murhaamana.
Taivaita kiertää suuri nyyhkytys
ja murhe valuu tummina puroina
äsken kukkivilla kummuilla.
Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta
ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät
kuoleman kaameita töitä.
Metsistä nousee lahonnut lemu,
ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä.
Nukkuvien talojen ympärillä
kiertää hiipiviä askeleita,
ja koirat ulvovat.
Sisällä vapisevat ihmiset
ja itkevät unissaan
selittämättömän kauhun kahleissa.
Kiitävien pilvien lomasta
leimahtaa värisevä tähti
sysimustaan pimeyteen!
Kuu kulkee yli kuihtuneen maan,
Sen kelmeä sielu
keinuu hopeamaininkeina
alakuloiseen maahan,
jonka kuolleet tuoksut
nousevat kuultavaan ilmaan
uupuneena rukouksena.
Yö on kuin suuri, musta kukka,
jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet
vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.
Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?
Ei rukousta ole enää huulillamme.
Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
kuin katkaistut kukat
sinun mustien vaunujesi vyöryessä.
Metsässä on punakivinen temppeli.
Sen jumala, musta ja yksinäinen
kutsui valittaen pimeinä öinä.
Kuin unessa kuljin.
Kuin unessa nousin mustia portaita.
Kuin unessa vaelsin hämärään temppeliin
ja astuin vavisten jumalan eteen.
Ah, nyt en paeta voi!
Joka yö laskeutuu jumala luokseni
julmana ja ihanana.
Päivisin pidättävät minua silmät
kuin tuliset raudat,
ja kipeässä ihanuudessa
palan hänen edessänsä
kuin kalpea uhrituli.
Katso, raukea ruumiini,
millaista huohottavaa sielua
sinä sisälläsi kannat!
Olenko tullut kuoleman rannalle?
Meri, maa ja taivas ovat sysimustat.
Ei ääntä, ei tuoksua.
Sinun kauheat sanasi
ovat uponneet sydämeeni kuin tikarit.
Tajuttomana, vaiti tuijotan pimeään taivaanrantaan.
Sinne leviää nousevan kuun punainen lampi
kuin valuneena minun lävistetystä sydämestäni,
josta vie meren yli verinen viiru.
Sen poikki liukuu musta laiva,
äänetön ja kauhea,
ilman ainoatakaan valoa.
Tuulen laulu ulkona
soi myrskyä ja kuolemaa,
valittaa ranta harmaja.
Ah, armas, mua peloittaa
sun silmäs myrskyntummat,
kuin lieska veres leimuaa.
Mua suojele!
Soi huuto luona kaislojen.
Lie lintu yöhön eksynyt,
mi etsii parveansa.
Niin sieluasi etsin nyt,
sen tahdon,
tuulen huminassa sitä suutelen!
Oi ikuinen heinä,
sinun veljiesi vihreä kansa
ulottuu länteen ja itään,
yli Euroopan, Aasian, Afrikan.
Maan sakea, musta maito
ravitsee pienintä veljeäsi
Hyvän Toivon niemellä.
Kesän tuoksuva ilma,
sinä kosket silmiäni,
sinä teet korvani kuuleviksi.
Matka ja aika liukuvat pois.
Suunnaton niitty. Punaiset kukat
puhkeavat hämärissä:
sydänten loppumaton ketju
kiertää maan pyöreän pallon.
Vuosisatain takaa – tänään
soi ääni mullanlämmin, päivänkirkas:
tämä on elämän tie!
Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.
Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessani nimeäsi.
Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni kyyneleitä.
Kuu paistaa yli vihreän maan
– sydänkesän himmeä hedelmä.
Vedessä häilyy sen hohde
kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa.
Ja uninen multa tuoksuu – –
Tietämättäni valuu minuun
omituista rauhaa kuusta.
Se on niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
– – –
Editseni liukuu tumma, notkea varjo –
harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon
metsästämään nukkuvia lintuja
kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään.
Sen tietä valaisevat leiniköt
pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden –
kultaiseen veteen on uinut
musta, huikaistunut lintu!
Mikään ei ole niin valoisaa
kuin sisareni nuoruus.
Hänen kultaisen päänsä ympärillä
hohtaa hämärä ilta.
Tänään hänen silmänsä ovat uudet,
ne eivät ole enää lapsen silmät,
ne ovat arat ja kiihkeät
puhtaan otsan alla.
Hän kumartuu kuuntelemaan
värisevää sydäntään.
Se on kuin nuori, heleä metsä,
kevätsateessa suhiseva.
Mutta pimennossa on salaisuus,
puoleksi jumala, puoleksi eläin,
ja sisareni hymyilee hämmentyneenä.
Nymfeistä huimin, hirvijalkainen,
valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu,
hiukset liekkikukkana yllä kasvojen
Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu.
Hei, nauraen lävitse metsien
nyt nymfi huilun vie,
ja jäljessä ähkien, etsien
käy vanhan Panin tie.
»Älä juokse, Pan»,
huutaa nymfi,
»sinulle nauretaan!»
Ken tuulen voisi tavoittaa,
ken hirvijalkaisen?
Pää tulinen kaukana leimuaa,
ja Pan on hikinen.
»Mitäs, jätän sen
vanhan huilun
ja hiukan lepäilen.»
Nukahtaa alle laakeripuun
Pan muistain nuoruuttaan,
ja hellästi hopeoi lyhty kuun
hänen pientä kaljuaan.
Ihmiset pimeän laakson tuskastaan
heräävät hopeaisen huilun lauluhun
nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan
vuorella soittaa säkenöivään aamuhun.
Minä olen hyljätyn linnan
pieni murheellinen neito,
ja sinä olet suuri, väkevä sankari
kaukaa ihmeellisestä maailmasta.
Kenties olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.
Olemme kulkeneet koko päivän
loistavassa metsässä.
Sinne on valunut kultaa taivaalta
ja putoilee yhä oleanderinkukkia.
Sinä ihana hullu,
luulisi taivaan olevan viiniä täynnä!
»Olet liian säteilevä tänään», sanot,
»mieluummin katson suoraan aurinkoon.
Ja niin pieni olet,
sopisit oikeaan käteeni!»
Ja silmäsi kiintyvät minuun
täynnä jumaloivaa hellyyttä,
ja minä katselen kättäsi
väkevää ja kaunista
ja minusta tuntuu,
että ulottuisin suutelemaan sitä,
jos nousisin varpailleni.
Sydämeni on täynnä itkua ja naurua.
Kuljen kasteista polkua,
ja metsätähden teriä
on takertunut varpaisiini.
Sopertelen huumaantuneena:
»Jumala, sinä olet hyvä!»
Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita,
tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia.
Ajatukseni ovat pienet ja onnelliset
kuin sinisiipiperhosen,
eikä sydämelläni ole enemmän huolta
kuin oravanmarjalla,
joka kohottaa kukintonsa
kuin lapselliset sormet
osoittamaan ihanaa aurinkoa.
Onneni on avaruus,
jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
Niin onnellinen on vain se,
joka seisoo rajalla,
joka on kulkenut
kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
kuullut sydämensä huutavan
jättiläispyörän alla,
nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
Niin onnellinen on vain se,
jolle ei ole jäänyt mitään,
joka on vain värisevä lanka
yli elämän ja kuoleman rajan.
Olen kahden ihanuuden välillä:
elämä – huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema – ihanasti kiehtova
niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
Vaellanpa elämään tai kuolemaan,
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
Herätessäni unesi äärellä
ojensin käteni hengitystäsi kohden,
niinkuin väsynyt vaeltaja öisellä aavikolla
ojentaa iloiten kätensä
päin nuotiotulta.
En ole lipunkantaja,
en kotkansydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.
Levottomina kiertävät ajatukset maata
kuin linnut palavaa pesäpuuta.
Hävityksen, nälän, paon tiet
johtavat koteihin kautta maan.
Siellä olisi ihmisen
ollut hyvä elää
kasvin lailla hiljaa
suonissa tuleentuvien peltojen rauha.
Sukeltaa aamujen kastemaljaan,
kuohua väkevästi kesän auringon alla,
liukua syyspäiväin hopeasineen.
Laulaa laulu rakkaudesta,
lasten ilosta ja ihmetyksestä.
Tuskan mustissa liekeissä,
valitusten meressä
karaistuvat kärsivälliset sydämet,
terästyvät viljelijäin siunaavat kädet
kumeaan uhkaan,
puhdistavaan hävitykseen.
Ajatukset kiertävät maata
kuin linnut palavaa pesäpuuta
tähyten pesien tuhoojia,
huutaen taistelun kovan laulun.
Olin villikaurisemo,
sinä ainoa vuonani, pikkuinen,
ja ympärillämme maailma
oli metsä vaarallinen.
Sinun ensi itkuasi
pelon, riemun vaiheilla kuuntelin.
Oli lähellä musta metsämies,
sen kauhulla aavistin.
Niin näin polon pienen ruumiin,
kukan armaan, julmasti murskatun.
Taa mustan portin kadotin
somat kasvos, hymys vain uneksitun.
Sen portin takana seisoin
sitä sydämelläni kolkuttain.
syli tyhjänä käännyin tielleni taas
yli kuilujen kauhistavain.
Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
kasvoillasi outo huume.
Aa – sinä tulet kaukaisesta maasta,
jossa ihanat ihmiset juhlivat,
jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu
ja nauru
ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi
ja varisevat, suuret kukkalehdet!
Ja sinä istuit juhlivien keskelle,
sinä juovuit ihanasta palmuviinistä,
ja nauravat nuoret naiset
pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun
sinun kasvoillesi!
Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet
ja hehkuvat pisarat niitten lomissa!
Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi,
kasvoillasi on outo huume
ja sinä olet punainen ja tuoksuva – –
Katso, aurinko, minun sydäntäni!
Se on kuin pieni, punainen temppeli.
Täytä, aurinko, kultaisella silmälläsi
riemuitseva temppeli!
Sydämeni jumala,
kuinka sinua rakastan!
Olen edessäsi vaiti, pakahtuvana
kaikki sanat unohtaneena.
Aurinko, ole ihana, kultainen huuto,
minun rakkauteni riemuhuuto,
valkoisen kuoron suuri hymni
punaisen temppelin kukitetulla alttarilla!
Tänään kulki ratsastaja majani ohi,
kuin valkoinen liekki oli hänen hevosensa.
Hän katsoi minua mustin silmin,
ne olivat kuin yöllinen metsä,
joka palaa.
Särjin tänään kauneimman ruukkuni,
itkin sitä katkerasti.
Kuulitko, armaani,
tuuli kulki laulaen helisevästi
aivan poskiemme välitse!
Sen riemu ei ole suurempi kuin meidän.
Laula minulle laulu merestä,
joka hengittää suurten tähtien alla,
sillä pelkään silmieni palavan,
jos niitä yhä suutelet.
Kun sinä laulat
näen rakkautemme meren,
jossa ajelehdimme,
tähtien kuvajaiset värisevät jäsenillämme.
Tuhat vuottako jo liu’uimme näin
vaiko vain tähden sammumishetken?
Jumala,
olen vain pieni liekki,
joka hiljaa on lepattanut kaukana
ja odottanut.
Nyt en tyydy siihen enää!
Tahdon leimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki senjälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan,
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!
Jumala!
Jumala!
Sanottiin:
satakieli puhkaistuin silmin
on runoilija.
Ja monet lauloivat ummistetuin silmin.
(»Ihanasti laulavat runoilijat!»)
Mutta eräs avasi silmänsä ja lauloi.
– »Häpäisijä!»
Likaiset neulat
puhkaisivat ammoin
hänen silmänsä,
elämän, laulun kimmeltävät verkot.
Tänä aamuna heräsin suuressa kaupungissa.
Meren rannalla kohisi tori
täynnä hedelmiä, vihanneksia ja kukkia.
Suuri, valkea laiva
vei minut pieneen kaupunkiin,
joka oli täynnä kosteita ja kuumia puutarhoja.
Nyt olen kaukana talossa,
jonka pihalla kypsyvät omenat
ja kirkkaat, kirpeät kirsikat.
On miltei pimeää.
Mutta taivas leimuaa äänettömänä ja ihanana.
Olen uupunut kaikesta,
mikä on ollutta ja on.
Muistan näännyttävät päivät suurissa metsissä
ja tupakkain tuoksun hievahtamattomina öinä
keltaisessa kuutamossa.
Muistan pitkät ruskeat jäsenesi
ja sielusi – yhtä kullanruskean kuin silmäsi –
jonka tuoksu on lempeä ja raskas,
ja ikävöin sinua niin!
Sydämeni oli tallattu puutarha,
kukaton, autio,
arkipäivän kovat askeleet
kumisivat lakkaamatta yli,
mutta minä odotin.
Syvällä mullan pimeydessä kuohui,
yön hiljaisuudessa silmujen hennot päät
napsahtelivat jäykkään kamaraan.
Elämän syväaura
kulki viiltäen ylitseni,
olin hajalla, haavoissa, vapisin.
Silloin pulpahti ilmoille vihreä liekki,
maan nuori, valoisa henki.
Olin nöyrä ja ihmetystä täynnä
kuin Aadam ensi aamunansa.
Haavoissani, janon poltteissa
makasin, lyöty,
autiolla vuoritiellä.
Tulit, samarialainen,
peitit lyödyn ruumiini,
nostit, kannoit,
vedellä virvoitit suuni,
hellyydellä sydämeni.
Elin jälleen.
Eikä minulla ollut sukua ja ystäviä enää.
Seurasin ankaria teitäsi:
nälkää, vaaraa, kodittomuutta.
Jaoimme taakat ja niukan leivän,
olimme lohdutus toisillemme kovina päivinä.
Mutta poluton viidakko,
poluton viidakko on ihminen!
Kerran piirsit hymyillen veitselläsi
pisartelevan naarmun minuun.
Kuilu on auennut,
vertani polttaa sokaiseva myrkky.
Pimenee ympärilläni,
autioituu.
Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennenkuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.
Silloin hän puhui,
ja minä kumarruin hänen sanojensa alle,
kätkin pääni, taivuin kuin puu,
kun kuuma samum käy ylitse.
»Näin sinut erämaahan lähtiessäni.
Siitä saakka on sydämeni ollut kuin janoinen eläin.
Sinä olit ainoa lähde,
sinä olit tuoksuva virta.
Koko erämaa lauloi sinusta.»
Huusiko, joku aavikolla riemusta tukehtuvana?
Tukehdun virtaan, joka on minussa.
Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua,
mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi,
ei ole sanoja, joista uneksin.
Kevät seisoi valkean puun alla,
kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen.
Juoksin hennonvihreään metsään.
»Oi värisevä nuoli taivaankannessa,
sinussa on sanani!» huusin.
Hiljaista, tukehdun virtaan.
Silloin näen ruohon ja puut:
niillä ei ole sanoja,
mutta ne ovat loistava sotajoukko,
niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja.
Si-Si-Dus,
kaunein keiju kuun alla,
löysi takkiaisen lehdeltä kastehelmen,
suunnattoman suuren.
Hän vieritti sitä
ja katseli nauraen
ylen soman persoonansa
hullunkurista kuvaa.
Vihdoin upotti hän päänsä siihen
ja näki ihmeellisen maailman
kasteen peittämillä silmillänsä.
Kuu oli lainannut kultaisen kiekkonsa
tanssilattiaksi Viisaan Kiven luo.
Siellä olivat kaikki,
kukaan ei jäänyt kutsumatta.
Si-Si-Dus antoi jokaiselle
kallisarvoisen puvun.
Si-Si-Dusin hunajakakut olivat kaikki yhtä hyvät.
Kuitenkin monet itkivät,
monella oli pilkallinen hymy,
onnellisia olivat vain lapset.
Si-Si-Dus rummutti suruissansa
kengällänsä kuun kiekkoa.
Pienet mustat miehet
tulivat uhkaavina Si-Si-Dusin luo:
– Sinä et kumarra miekkaa,
sinun tanssiaisissasi käyvät kaikki,
sinun valtakunnallasi ei ole rajaa.
Me olemme päättäneet
kaataa taikinakaukalon ylitsesi
ja istua vahvasti sen päälle.
Si-Si-Dus pyysi hämmästyneenä
oravaa tulkitsemaan hänelle
tämän muukalaisten puheen.
Kukaan ei tiennyt,
mistä tämä sekasorto tuli:
ilkeät ampiaiset risteilivät joukoissa
kauhea keihäs ojossa,
sittiäiset pörräsivät
ja poukahtelivat vasten puita,
mutta sepät marssivat tuhatlukuisina
ja paukuttelivat niskojansa.
Kukat pynstelivät varsissansa,
ne tahtoivat lentää kauas,
mutta kaatuivat paikoillensa.
Si-Si-Dus oli onneton
kauniin maansa tähden
ja hän pyysi taivaalta pienen pilven
pyyhkiäksensä kyyneleitä ja verta.
Si-Si-Dus katseli ihmistä
ja sääli häntä.
Työtä ja unta ja harmaita ajatuksia,
sitä oli ihmisen elämä.
Ja Si-Si-Dus meni ihmisen luo
ja lauloi hänelle pienen laulun,
laulun metsästä ja valosta ja vapaudesta.
Ja ihminen kuunteli
ja heikko valo tunkeutui
hänen pimeään sydämeensä.
Mutta illalla oli Si-Si-Dusin nälkä.
Kun ihminen sen huomasi,
meni hän kiireisesti askareihinsa.
Si-Si-Dusin uupumus oli ääretön.
Kauneus oli kuollut,
ilma oli vihan huurua täynnä.
Si-Si-Dus meni meren rannalle
ja viittoili väsyneellä kädellänsä.
Unen laiva vei hänet kauas.
Si-Si-Dus nukkui tuhat vuotta.
Herätessänsä näki hän auringon
huuhtovan kasvojansa aamuisessa metsässä.
– Si-Si-Dus, sanoi aurinko, nyt laula!
Maassa ei ole ainoatakaan rajaa,
kaikkialla kulkee vapaa veljemme! –
Si-Si-Dus nousi kukkivan puun oksalle,
ja kaikki puut katsoivat häneen.
Si-Si-Dus ponnahti taivaan sineen,
sieltä soi hänen helmeilevä laulunsa
yli kirkastuvan maan.
Niin hyvä on päästää pimeääntottuneet silmät
uimaan kohti kaukaista kellertävää rantaa
kuin kaksi pientä levotonta laivaa.
Oli kerran kuninkaantytär
hento kuin pieni vilukukka.
Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä,
sillä hänen äänensä oli hiljainen.
Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan
ja puhui sille.
Se oli jalomuotoinen kuin malja
punaista rubiinia.
Ja kuninkaantytär hän meni pois
päivääkään elämättä.
Mutta sydän kiisi kuin soihtu
yli erämaiden,
löysi Elämän
ja särkyi punaisiksi pisaroiksi
hänen julmille käsilleen.
Veden partaalla
kesän ihanalla viitalla
on onnellista olla.
Kerronko sinulle päättömän sadun?
Vaaleassa kesäyössä
oli mehiläisen pidot.
Leinikinkukka kiharoillaan
tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti
aina auringon nousuun.
Hunaja oli ihanaa juoda
ja yö oli liian tuoksuva.
Hän nukkuu nyt
peipposen pesässä.
Ja pariskunta on hiukan hämillään
ja pelkää,
sillä aivan pieni jalka
on lähellä kauneinta munaa.
Sinä et kuuntele sanojani,
katsot vain hymyilevin merensilmin.
Pysähdytä aurinko, merenjumalani,
jottei tämä päivä menisi meiltä!
Pitkien sateitten jälkeen
syksyn keltaisten lehtien lomista
puhkeavat sienet
omituisesti tuoksuvina
kasvaen kylmiksi ja lihaviksi
kuolleitten kasvien ja eläinten ruumiista.
Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää;
punaista tai kellertävää porsliinia.
Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja naurettavan pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä.
Keltasienet hymyilevät kuivina ja iloisina,
siroina ja keltaisina kuin voi.
Yksinäisinä, suurina ja ilkeinä
loistavat kauniitten kärpässienten
punaiset, valkopilkkuiset lakit
hohtavanvalkoisten jalkainsa kannattamina.
Tatit komeilevat suuruudellaan,
ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä.
Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja
ja putoavat lopulta ilettäviksi, limaisiksi kasoiksi.
Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin
tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna,
vielä mullalle tuoksuavana.
Oi että sydämeni olisi horjumaton kallio,
mutta minä värisen taakkani alla.
Maailman kaikilta ääriltä
tarttuvat käsiini lasten pelokkaat kädet,
sydämeni seinät vavahtelevat
miljoonain tuskan huudosta,
minä, ihmisen rakastaja,
vapisen syntymän edessä,
koska se on kärsimyksen syntymä.
Oi että olisin väkevä kuin meri,
voisin kaataa laulullani muurin,
joka erottaa teidät elämän
päivännousumaasta.
Mutta minä olen vain hauras silta,
jonka yli tienne kulkee.
Sininen aamu, sininen aamu!
Aurinko singahtaa kuin punainen suihku
huurteisen koivun pyöreästä maljasta.
Olentoni lävistää leiskahtaen
ihana sininen miekka.
Oi valkeus, säteilevä valkeus!
Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi.
Pieni hömötiainen,
sinun hurmaantuneessa viulussasi
on vain yksi kieli:
sininen latu vuorelle,
joka on tänään minulle TIE.
Kuka kulkee laulaen palmujen alla?
Hänen hengityksensä täyttää viileällä suloudella
kaikki linnunpesät ja kukkien kuvut.
Iltako on tullut ihanin askelin?
Iltako sipaisi sinisellä kukalla
minun auringossa nukkuvaa sydäntäni?
Lintu on jo lähtenyt,
majani takana soi pieni hopeakello,
ja kaatuneesta ruukusta
vuotaa vesi helisten kynnyskivelle.
Kun suljen silmäni,
kun olen surullinen ja yksin,
näen etäältä siintävän
sinun majasi sinisen oven,
oi kaukainen sisareni kuuman auringon alla.
Sinun sininen ovesi
on minulle tie kaikkeen,
mitä ei ole,
mikä vain uneksitaan.
Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi
katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
kuin villien eläinten silmät
auringon värisevää nousua?
Olen kylpenyt juuri virrassa
ja kaulaani on takertunut
himmeänpunainen levä.
Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
sinisessä puutarhassa,
ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
Tanssinko sinulle tämän kukkivan puun alla?
Olet kovin nuori,
silmäsi ovat intohimoisissa kyynelissä.
Olet kovin kiihkeä,
kätesi vapisevat niin.
Suuria, sinipunaisia, kylmiä kukkia putoo.
Mistä tulee ruskean myskin
huumaava, pisaroiva lemu?
Hiuksesi ovat himmeänloistavat siitä.
Miten sinipunaista ja keinuvaa ilma on,
niinkuin ohuet verhot!
Se tulee kukista,
niistä, jotka putoavat.
Aurinko on mennyt.
Värisen, uni pakenee silmistäni.
Tiedän pimeässä unikoiden hehkuvan,
ja kaukana huutaa jalopeura
hirvittävää rakkauttaan.
Tuntuu niinkuin jonkun kiihkeä hengitys
leyhisi paljaalle rinnalleni.
Punastuneena juoksen ulos
viilentämään virrassa jäseniäni.
Voi minua,
on kuin jokainen puu suurena huiluna
soittaisi yöhön villejä säveleitä!
Tuli ilta – sydämeeni putosi helähtäen
ambrankeltainen pisara,
joka tuoksui myskiltä.
Tuli yö – sydämeni heräsi väristen
ja avasi suuren, tumman teränsä,
verestä kostean.
Tuli aamu – ruusunpunainen valo täytti ruumiini
kuin kuultavan astian.
Sydämeni putosi maahan
kuin murskattu kukka.
Tuli päivä – katselin hymyillen
haaltuneita lehtiä pienten jalkaini juuressa:
Minulla oli ollut sydän.
Seison värisevänä
mustien varjojen keskellä.
Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia,
ja autiolla taivaalla kulkee kuu
niin tuskallisen vaikenevana.
Sen säteet pistävät läpi sydämeni
kuin ohuet kylmät miekat.
Kaikki ilo on sammunut minusta
ja äkkiä näen säikähtäen,
että käteni riippuvat ruumiistani
niin kylminä, kylminä
ja täynnä kuolleita lehtiä.
Pienet jalat tepsuttavat,
heleät äänet soivat
ikkunani alla.
Taivas valuu sinisenä hymynä
suruttomain leikkijäin ylle.
Katselen ikävöiden syntymättömäin maahan.
Suloista olisi pitää käsissään
iloista pientä potkijaa,
jatkuvaa, sykkivää elämäänsä.
Mutta pihalla on hiljainen mies
kaivamassa roskalaatikoita.
Suunnaton on silmien
äänetön toivottomuus,
ne eivät edes vihaa enää.
Ja kerran oli pieni lapsi,
ojensi hymyillen kätensä
kohti elämää, kohti äitiä,
joka uneksi hurmioitunein silmin
poikansa onnen päivistä.
Vapisen vuoksenne, leikkijät.
Kaukana, aurinkoisella saarella
ampuvat kanuunat,
lentokone kiertää kaupungin yllä.
Tänään on vielä rauha.
Mutta milloin putoaa räjähtävä kuolema
ihmetteleväin leikkijäin keskeen?
Lapseni syntymättömäin maassa,
häpeän maailmaa, johon tuon teidät.
Käyn rantaan.
Taivas tähdistä
on korkea ja hiljainen.
Lyö vesi mustin lainen mustiin kiviin,
ja rannan puussa lehti viimeinen
kuin käsi hukkuvan
tai mykkä tuskanhuuto ahdistaa.
Kuun maljan vaskisen
nyt nostaa metsänneito yli latvojen,
ja helähtäin
sen särkyy laita,
putoo sirpaleina mustaan veteen.
Vain alakuloinen
nyt kaiku puiden alla nyyhkyttää.
Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt
ilta viileä hunnullansa.
Kimaltavat laivat liukuvat
leikaten timanttien lailla
meren tummuvan peilin.
Lännen taivaan kapea pilvi
kuin näkymättömän soittajan huilu
soi auringon vaimenevaa laulua.
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat:
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat leimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.
Näinä syyskesän öinä,
jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä
kuin musta meri
ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden
kalpeita perhosia,
näinä öinä
muistelen kesän palavia päiviä.
Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti
kuin jäätyvä puu
turhaan odottaen polttavaa suudelmaa.
Ja sydämeni pienenä ja säikähtäneenä
näkee kaikkien kukkien
tekevän kuolemaa.
Ah, miksi en itsekin kuollut
keltaisella hiekalla
ihanan vihreän meren äärellä,
kun ruumiini nautinnosta suljetuin silmin
antautui auringolle
kesän huumaavina päivinä!
Silloin en olisi nähnyt sinua, Kuolema,
vaan hymyilevänä,
nuoruutta ja meriheinää tuoksuavana
olisit saanut kantaa ruumiini pois.
Enkä nyt istuisi
tuijottaen mustaan ikkunaan,
josta kantautuu sateen tuoksu
ja kuolevien kukkien huuto
palaneitten perhossiipien varistessa
surullisen pääni ylle.
Hiekassa näin varpaittesi jäljet
kauniit kuin pienet näkinkengät,
ja seppeleestäsi oli kukkia varissut tienviitakseni.
Koko päivän sinua kaukaa katselin.
Naurusi putosi päälaelleni
kuin kimaltelevat pisarat,
ja kätesi, vilkkaat kuin ruskeat linnut,
palmikoitsivat seppelettä kulmillesi.
Olet uupunut, armahin,
laulettuasi ja naurettuasi
keskipäivän hiljaisessa kuumuudessa,
mutta anna minun nähdä
silmäripsiesi varjot poskillasi!
Meri lepää rannalla
ja antaa kuun suudella jäseniänsä.
Olisitpa sinä meri, armaani,
ja minä onnellinen kuu!
Surullisina iltoina,
kun ympärilläni on autiota ja yksinäistä
ja olen väsynyt pieneen, köyhään elämääni,
huvittelen lapsellisella unelmalla:
olen pieni tyttö kuumilla Itämailla,
joka illoin hiipii Jumna-joen rannalle,
hiljaisten puutarhojen marmoritemppeliin
uhraamaan bel-puun kukkia ja sandelipuuta
Mumtaz-i-Mahalille,
jonka soikeat kasvot olivat kuin kuultava hedelmä
lihassansa vielä raakilon virvoittava kirpeys.
Istahdan valkealle marmorilattialle
ja kuuntelen pepalin oksien suhinaa
uneksien rakkaudesta,
joka rakentaa haudan,
ihanan kuin Taj Mahal,
pienen ruumiini ympärille –
sitten kun olen kuollut.
Aurinko paistaa lumiseen maailmaan
ja tekee kaiken säteileväksi.
Ikäänkuin myriaadeiksi sirpaleiksi särkyneenä
se kimaltelee maasta ja metsistä,
valkeilta niityiltä ja vuorilta
tuo talven aurinko,
joka on kuin valkoista timanttia
kovan, jääkirkkaan taivaan alla.
Maailma on kuin korkea Jumalan huone,
jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus,
eikä mitään huumausta,
sellaisten Jumalan huone,
joiden sydänkin on kuin valkoista timanttia,
jotka ovat virheettömiä ja ankaria
niinkuin se Jumalakin,
joka ei maan kamaralle astu,
vaan tuomitsee taivaitten takana.
Katson arkana tämän temppelin ovelta
aistimeni sairaina valkeudesta
ja pakenen majani hämärään
itkemään aurinkoa,
kesän huumaavaa aurinkoa,
ja lempeää Jumalaa,
joka suutelee silmuja
astellessaan kesäöinä
moniväristen tuoksujen keskellä – –
Ah, kuinka surulliset ovat päiväni!
Ulkona käy kylmä tuuli.
Siellä jossain
alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
niin outona ja viluisena.
Siitä on niin kauan,
kun maa oli kukkia täynnä,
siitä on niin kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma,
siitä on niin kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.
Kaikki on niin kaukaista,
niin raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen
ja kuoleman kauhun.
Olen kuin syvään veteen uppoava.
Talvi on jälleen tullut –
Jos olisin nuori,
kenties laulaisin
maan mustasta maljasta,
täynnä lumikukkien viileyttä,
kenties tähtien kaste
kimaltaisi lauluni yönsinisellä niityllä.
Mutta paleltuneet ovat nuoruuteni laulut.
Lauluni on köyhä ja uupunut,
kuin vainio,
joka kyhmyisin, sinistynein käsin
poimii risuja
hataran majansa tuleen.
Kierrän niukan leipäni rataa,
kalseaa kuin vankilan piha.
Aistini, ajatukseni ovat karheat työstä.
Talvi on tullut,
hädän kiristäjä,
puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja.
Mutta pihlajat loimuavat
kuin viestiroviot.
Ilma kilahtelee kuin lasikello,
helisee puitten huurreneulaset.
Hyytyneen teräsvirran lailla
kaartuu tie sinisten varjojen alla.
Talot, äänettömät lohkareet
ilman jääkuullossa kuin hyisessä vedessä.
Ihmiselämä kytee
odottaen aurinkoa
tahtoen polttautua eläväksi liekiksi
läpi kuoleman, jähmettymisen
välkehtivän lumouksen.
Me kuljemme kadulla,
Sinä Joka Olet Tuleva ja minä
ja meidän on nälkä.
Ikkunain takana punaisia omenapyramiideja,
appelsiinien meheviä aurinkoja,
rypäleiden kuultavia helmivuoria.
Oven avautuessa ahmimme tuoksuja.
Ja sinä sanot: syö!
Sinä et ole käärme,
sinussa on vain elämän viisaus,
tiedät, mikä tekee veren raikkaaksi ja väkeväksi.
Mutta minulla ei ole rahaa,
eikä kukaan anna minulle työtä.
Kuljen kiireesti pois,
sinä sanot soimaten: syö!
Minä olen sinun maailmasi
ja minun on ravittava sinut
niinkuin minun maailmani pitäisi ravita minut.
Pitäisikö minun särkeä ruutuja?
Et tunne lakeja ja määräyksiä,
et murskaavaa kiveä Tantaloksen yllä.
Hämmästyt nälkäistä vaellusta runsauden keskellä.
Kuin kaksi palavaa tähteä
niin kiitävät sydämemme ylitse maan.
Vain silmäsi nään, vain sydämesi nään.
On jumalan puutarhat jossakin
Ei ole syntiä, kuolemaa,
vain valta ihanan rakkauden.
Me liu’umme loistavaan kaikkeuteen.
Meri yllämme on, meri allamme on.
Maan kaukaisen tuoksun tunnetko?
Ah, armahin, sammutko multa pois?
Ah, armahin, kuoletko multa pois?
Sinä taivaan tultako peljästyit?
Sitä kestänyt et, sitä kestänyt et!
Minun katso polttavaan sydämeen!
Minun tartu väkevään sydämeen!
Et vaipua saa, et vaipua saa,
on allamme meri kuoleman!
On, armas, jo silmäsi sammuneet,
ja kylmä sun ihana sydämes.
Sinä poissa jo oot, sinä kuollut jo oot!
Yhä kiitää ylitse kuoleman
sydän polttava yksin kaikkeuteen.
Näitkö tähden lentävän?
Sen tie värisee vielä sinessä.
Sydämeni on valoisa ja kuuma:
hengästynyt tähti on pudonnut sinne.
Olen värisevä kaari kätesi alla,
vuorilla kaikuva riemuhuuto,
nauru, onnellinen nyyhkytys.
Näkijän autuain kasvoin,
ihanasti hymyillen
kuuntelet, rakastettuni,
suurta kohinaa yössä:
huumauksen mahtava virta vyöryy
tuoksuviin, villeihin metsiin.
Nousin tänään kuolleista:
Tänään astuin kohisevaan junaan,
se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.
Olen aivan hiljaa,
vedän hatun kasvoilleni,
sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
rakas, ihanaa on elää!
Uusi puutarha
tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
riippuvat betooniseinillä,
kiitävät katuja,
leimuavat silminä
säteilevien muurien välissä.
Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
kohinaa,
valoja, valoja, valoja,
naurua,
Sonny boy
surulliset kasvot,
silmät, nälkä,
palava suu.
Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
suurena, outona, värisyttävänä.
Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
rakas, ihanaa on elää tänään!
Välkkyvällä miekalla
karkoitti enkelisi meidät
ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa.
Olemme ylen surulliset,
emme ymmärrä toisiamme,
emme ymmärrä sinua.
Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua
läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien.
Ja kuin lapset me riemuitsimme,
kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina:
kohta, kohta olemme lähellä sinua,
kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme!
Suuri hurmio yhdisti meidät,
ikävöimme sinua.
Välkkyvällä miekalla
karkoitti enkelisi meidät
ja hajoitti ihanan tornimme.
Emmekä nyt ymmärrä toisiamme.
Mutta me tulemme luoksesi kerran!
Olemme vain tomu,
mutta meillä on ylpeä kaipuu,
sukupolvesta sukupolveen
on ikävämme kasvava.
Me katoavat näemme vuosituhansien takaa
ihmisen huikaisevan tien
sinun valkeuteesi!
Laivamme lähti iloisesti humisten
täynnä nuoruuden loistavia unia,
säihkyvää elämää, suloisesti kipeää.
Puhkea vain kukkain hehku oli mielemme.
Koskaan ei väkevyytemme uupua voi!
Mikä matka salakavalan kareikon yli,
piinaava sade, nälkä, kylmyys,
köyhiä päiviä, pimeyttä, kammottavaa tuskaa.
Me kestimme kauan,
lakastuimme hitaasti.
Hyhmäisessä vedessä,
uponneen laivamme pyörteessä
jatkuu vimmainen taistelu,
toivottomien, ilottomien julma kilpa.
Monet ovat tarttuneet minuun:
väkevä uimari, pelasta!
Vaikenen uupumuksesta.
Väkevin! – Merilintujen kirskuva noidannauru.
Ikuisuuden ajelehdin taakkoineni,
vajoan usein uppoamisen sumuun,
nousen jälleen salaperäisesti, ihmetellen.
Ei tule kukaan sanoen: kannan sinua, menehdyt.
Tiedän, vajoan pian viimeisen kerran
veden painamissa silmissäni nuoruuteni,
loputtoman kasvun vahva ruokamulta,
raiskattuna kuten miljoona nuoruutta
jälleen ja jälleen.
Parahdat unessa, lapsi,
silmin kauhistunein
ojennat pientä kättäs.
Katso, kaikki on hyvin,
lamppu palaa, on lämmin,
ulkona kuusi ja koivu,
hopeavillainen hämy
untasi vartioi.
Hymyilet, uinahdat jälleen.
– – – – – –
Kuuntelen vavisten.
Mustat voimat hiipivät kaikkialla.
Ne murtavat Styxin padot.
Kuoleman virta tulvii
yli elävien maan.
Kuuletko lohikäärmesihinän
myrkyllisessä usvassa?
Kumiseva tuho.
Miljoonat nuoret ruumiit
ajelehtivat maan pinnalla.
Suunnattomana lankeaa varjo
yli valittavan maan.
Kuuntelen vavisten:
ruhjovat laineet
hyökyvät seiniä vasten.
Taloni,
lyhty pimeässä aallokossa,
vapisee, huojuu.
Milloin luhistuvat seinät?
– – – – – –
Parahdat unessas, lapsi,
silmin kauhistunein
ojennat pientä kättäs.
Katso, kaikki on hyvin.
Syksyn tuuli tuutii
silmulapsia uneen.
Keväällä riemullista
on herätä aurinkoon.
Hymyilet, uinahdat jälleen.
Sydän, sinä vääntelehdit
kuin venhe aallokossa.
Ylös, alas, ylös, alas.
Venhe, sukella syvälle,
siellä on rauha näkinkenkien keskellä,
himmeät, vihreät äärettömyydet,
merililjaketo ja liukuvat lyhdyt.
Venhe, sukella syvälle!
Mustien kuusien lomassa
riippuu kuun valkea tikari.
Mikä lepo painaa sen terä,
kapea ja kasteinen,
sydämen kuumaan tuskaan.
Vedet sulkeutuvat solisten,
suuret vedet suhisevat
uppoavan venheen yllä.
Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.
Linnunlaulun huumaava helinä
kuin salaisen suihkulähteen pisarat
putoaa helmeillen ylitseni.
Oi aavikon tuuli,
vie kauas minun itkevä ja naurava sydämeni!
Siinä unessa oli pimeä yö,
lasinen temppeli täynnä liekkejä,
kaksi vihreää tähteä.
Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät.
Kummallinen rukous,
ei ainoatakaan sanaa.
Liekeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka:
hennot naisruumiit kehässä,
victoria regia tulimeressä.
Rukoilla sitä, mitä ei ole.
Ojentaa kiihkeä käsi
kohti vihreitä tähtiä!
Kaikki murtuu.
Jospa voisi vain hiljaa
ihmetellä elämää.
Kuuntelen hiljaista suhinaa,
ihmissydämien sykähtelyä
maailman kaikilta ääriltä.
Näen ajan virran vierivän
rikoksista ja tuskasta
mustana ja punaisena
yli maailman.
Näen epätoivoiset kärsijät sen rannalla
katsellen sen kulkua,
näen toivon väkevän kukan
yhä uudelleen puhkeavan,
yhä uudelleen kuihtuvan.
Tänä yönä se puhkeaa taas!
Ajan virta, mitä tuot meille?
Keinuuko laineillasi musta pursi,
elämän tuhooja, rosvolaiva,
vai elämän valoisa venhe
rohkeain, lämpimäin sydänten ohjaama,
taakkojen kirvoittaja,
hädästä vapahtava?
Silmiesi hellyys on ylläni
virvoittaen minut,
niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa
janoisen maan.
Käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen,
yli hymyilevän, ihanan ruohon.
Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon:
talvi on lähellä,
vain kukka, ei koskaan hedelmää.
Nopein askelin,
käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen yli ihanan maan,
joka huutaa minua,
kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta
niinkuin Lapin aurinko.
Ah, aamuun kullanhohtavaan
mun kiurun laulu herätti.
Sen pesän viereen apilaan
mun oli ilta tuonut.
Taas uusi päivä edessäin
kuin kultaharppu helisee.
Nyt valmis huimaan matkahan
oon kanssas, kehrä auringon!
Jo metsän lähdepikariin
suun ahnaan olen kastanut,
ja ilman sinisen viinin
soi huume kautta suonien.
Hei, hattarat, mua saattamaan
nyt valkein ratsuin, nauraen!
Käyn suurten merten yli
ma maahan kauniin prinsessan.
Saa ketjun kastehelmisen
kuun puoliskossa hän!
Ah, elämä, on jalkojesi jäljet
niin ylen ihanat!
Kuin maailman kaikki soittimet
voi sydän visertää,
kun kukat pienin käsin tarttuu saappaihini, kysyy:
Sun mihin tänä iltana
saa ehtootähti nukuttaa?
On hunnun synkänpimeän
nyt tähdet yli kasvojensa heittäneet.
Lie suru siellä jossakin,
lie joku tähti kuollut.
Mun ylväs vaeltajariemuni
on kylmään viimaan sammunut.
Niin jalkojani väsyttää,
ja sydän on kuin surullinen lintu.
Ma ajattelen: jossakin
on koti, jonka ikkunoista
käy valovirta yöhön pimeään
ja onnellinen nauru rakkaitteni.
En vain tietä löydä,
kaikki ikkunat on vieraat.
Varkain katselen mä niihin silmin janoisin
ja kaipaan hellää kättä, hurmaa askareiden
ja itken tylyyn aitaan nojaten.
Kuulen lasten itkevän äitiensä luokse
ahneen elämän vahvaa itkua.
Sinä vaikenet, elämäni,
olet ikuisesti vaikeneva.
Sinun äänettömyytesi alla
olen minä kuin pimenevä maa,
kun aurinko on kuollut,
kauan sykkinyt elämä,
jonka valtimo määräänsä vailla
vuotaa tyhjyyteen.
Hourien uneksin itkustasi:
kuin punainen lintu se lehahtaa murheeni pimeään.
Ihanasta onnesta nauran minä
sinun itkusi tähden.
Havahdun ahneen elämän
vahvaan itkuun.
Sydämeni värisee
verentumma, putoava pisara
kuilun partaalla.
Olen tuskanpimeä maa,
kaukaiset auringot
eivät valaista voi,
yöni vain tihenee niistä.
Oma aurinkoni on kuollut.
Sinä vaikenet, elämäni.
Olin sinulle outo kukka,
seisoin katsoen iltaan
ja odotin rakkautta.
Sinä suutelit silmiäni,
sinä lauloit kukkuloilla:
»Olet enemmän kuin rakas.»
Mistä tiesin säveleen vääräksi?
Mistä tiesin käärmeensydämesi?
Pois, mene pois!
Heitin sydämeni yölliseen metsään.
Voi tätä valitusta!
Kaikki puut huutavat nimeäsi,
joka kerran oli minulle onnen saari.
Valkeat aamut tulevat
ihanassa saatossa
peittäen kasteisilla hiuksillaan
maan heräävät kasvot.
Hypähdellen nousevat metsistä
pienet helmenkirkkaat laulut
taivaan siniseen kelloon.
On liian onnellista
elää näinä valkeina aamuina,
kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
tuntea huulillansa elämän maku.
Riemu on palannut sydämeeni
kuin muuttolintujen parvi.
Tahtoisin särkyä kasteen lailla
heläjävään, siniseen kelloon!
Joku on itkenyt herkeämättä.
Yöt päivät olen kuullut nyyhkytystä.
Turhaan olen juossut pois,
en ole voinut sitä paeta.
Tänä aamuna vaikeni itku.
Katselin ihmetellen juuri,
kuinka aamurusko ripusti seinille
liekinkaltaiset verhot.
Silloin vaikeni itku,
ja hulmahtelevien verhojen lomitse
näin naisen ruumiin.
»Nyt on itkijä kuollut»,
ajattelin väsyneesti
ja katselin hänen kasvojaan.
Ne olivat aivan omieni kaltaiset.
Kysyin kummastuneena:
»Miksi hän on kuollut?»
Aamurusko kumartui punertavin kasvoin
valkoisen sydämen yli,
joka oli heitetty vuokkojen keskelle.
Joku oli juonut sen tyhjäksi.
Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.
Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!
Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.
Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!
Katson unettomin silmin yöhön.
Ikkuna on korkea ja tumma.
Näkymättömänä paistaa kuu.
Hopeapilareina seisovat puut.
Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla
kuin lamput öisessä temppelissä.
Tänä yönä on kuolema hyvä.
Tänä yönä olen niin hiljainen.
Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän
kädessäni tähden väräjävä lyhty.
Ruumiini on ollut vankila.
Nyt lyön sen rikki.
Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringonnousujen tuoksu!
Pois, pois yli tuskan maan,
pois kehästä planeettain!
Maa ei kuule riemuhuutoani,
olen liian kaukana.
Tulevatko taasen ajatukset
kuin ilkeät, mustat linnut
sinun sydämeesi, sankari?
Sulje rakastetut silmäsi!
Seison vuoteesi vierellä vartioiden.
Olen kiinnittänyt tähdet sormieni päihin,
kuun kultaisen lyhdyn
himmennän hunnullani
levätäksesi ihanasti
minun maassani.
Venheemme yllä on suuri valkea kuu.
Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
ja sydämeni tahtoo huutaa.
Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut,
puhkeavan bakulan ja mangopuun.
Oi kukat; olen humaltunut huumeestanne!
Soutakaamme kauemmaksi, armas,
missä tähdet loistavat yllä ja alla!
Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.
Avaa nääntyvä suusi
ja huuda!
Kaikki on mennyt!
Aurinko on painunut viimeisen kerran
surkeana, sammuneena.
Maa on kukkinut viimeisen kerran.
Nauru on kuollut.
Viimeiset kyyneleet virtaavat tukehtuvana purona.
Kaikki ovat kuolleet.
Olet vain sinä,
viimeinen lapsi,
ja sammuva elämäsi!
Mutta vielä sinä elät!
Avaa nääntyvä suusi
ja huuda – ulvo!
Kaikkien niiden tuskaa,
jotka ovat edelläsi menneet.
Kaikkien niiden vihaa,
joita ei enää ole.
Kaikkien niiden kaipuuta,
jotka turhaan ojentelivat käsiään,
joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne!
Niin syöksyköön Maa mustana,
radaltansa eksyneenä,
koska aurinkoa ei enää ole,
syöksyköön läpi avaruuden!
Kenties se vie sinut ja huutosi
sen Suuren luo,
jonka tahdosta me olimme!
Avaa nääntyvä suusi ja huuda,
sinä viheliäinen kipinä
sammuneesta elämäntulesta!
Vie hänelle, Tuntemattomalle
itkumme ja uhmamme
ja ikuinen kirouksemme,
meidän, joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne!
Ah, niin raskaina ovat vuodet vierineet,
joina me kuumeisin käsin olemme etsineet,
joina me pitkät yöt tutkimme elämänkirjaa
nälkäisinä, janoisina
vastausta kysymyksiimme saamatta!
Tyhjyys tuijotti kaikkialta
ja kuolema pilkkasi meitä.
Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.
Jumalani; virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – –
Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?
Sade lempeä soi yli hautausmaan.
Nyt tunnen jo sireenin tuoksuvan.
Kädet painan multaan kosteaan.
Sade soi yli maan.
Kesä ylläni on, kesä kukkineen,
en täällä nyt enää olla ma voi.
Sinun tiedän ohitse kulkeneen.
En täällä nyt olla voi.
Jo työntyvi multa mun tieltäni pois.
Valo ihana koskee jo silmihin.
Kuin puistikon penkiltä nauru sois!...
Jo työntyvi multa pois.
Minun vainajankäteeni koskettaa
terä mustan ja kostean orvokin.
Sinun luoksesi jalkani kiiruhtaa
yli mustan orvokin.
Yhä nauru soi penkiltä puistikon:
joku naista on kuumasti suudellut –
Minä parahdan – silmissäs kauhua on.
Ja nauru vaiennut on.
Olen kuollut, mut minne sa kulkenetkaan,
on hautani aina sun vierelläs.
Mene toiselle tähdelle rakastamaan,
on hautani vierelläs!
Sinun kuolemas kuoleman rannan
niin ihanan lähelle tuo,
on välillä sydäntemme
vain virran kapea vuo.
Jos en silmillä katso, nähdä
käden pienen viittovan voin
ja rannalta rannalle huudellen
sinun kanssasi ilakoin.
Kenties on aurinko siellä
ja valkea kukkamaa
ja iltakasteelta suukon
kai pikkuiset jalkasi saa?
Mitä puhuisin? Nyyhkivät sanat,
joit’ en sanoa ehtinyt.
Ne syntyivät kanssas – silloin näin:
olit iäksi lähtenyt.
On niinkuin kostea pilvi
yli silmäini kulkenut ois.
Nyt hyvää yötä, nyt nuku,
minun täytyy palata pois.